United States or Guatemala ? Vote for the TOP Country of the Week !
Elämän ehdot riistänyt Taas oli hyinen halla. Ja huuto kansaan lensi nyt Ja kaikui kaikkialla; Ja mieliin syttyi innostus, Ja harvoin nähty rakkaus Nyt hehkumaan sai tunteet. Ja pelastukseks isänmaan Varansa kansa kantoi, Ja rikas uhras aarteitaan Ja köyhä ropons' antoi, Ja niinkuin vaimot Karthagin Helynsä riisti naisetkin Ja kullat kulmiltansa.
Saapuupa syksy hyinen Ja kylmä kokonaan, Kukkainen lemmityinen Uinahtaa kuolemaan Niin kukkaiset mun syömeni, Ja niin mun orpo lempeni Myös hoipuu hautahan. Vaan kerta ajan tullen Ne virkoo jällehen, Haudalle suletulle Lennähtää leivonen; Se laulaa, hauta aukeaa Ja kukka nousee mullastaan, Ei kuihdu konsanaan. Kyyhkyislakka.
Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin? Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel' urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.
Mitä miehiä nimeltä, Oliko Ruotsin rohkioita, Vaiko Saksan sankareita, Sit' en sano surmakseni. Lauloi pieni lappalainen, Hyräeli hyinen poika Nuotiolle noustuansa Hangen kylmästä kylestä. »Mitäs laulat lappalainen, Poika hyinen hykertelet?» »Laulelenpa lystikseni, Omaks hyväksi hykerrän; Niinp' on minun mielestäni, Ett' on lintu leivonenkin, Vaikk'ei huua huuhkajana, Eikä karju kaakkurina!»
"Levossaan sinä nyt sen näät, sit' ei nyt häiri synkät säät, mut sitä hellit vainen; ma näin sen koetuksissa, tulessa, hallan kourissa, se ain' ol' yhdenlainen; arvaahan, mitä tunsin ma." "Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin sortuvan, mut pettäjää en lainkaan; maill', joita päivä pakeni, viel' urho hyinen taisteli, ja väistynyt ei vainkaan, vaikk' ihan toivo raukesi."
Hän miesten karkaistujen mielet voitti, hän heidän tunsi joka tuskan, tarpeen; kun näkyi hän, niin korven päivä koitti, hymyili urhot, meni haavat arpeen, ja moni kolkko, kova, hyinen mieli taas muisti, mit' on kodin pihtipieli. Mater Castrorum! Leirin äiti! Tuolla nimellä hän ol' leirin kaiken lempi.
Juokse Pohjan jäinen peura, Turjan souda sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä. Tie ei pääty sentään, vaikk'ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen. Kuljen kuilun pohjaan, poveen naisen naurusuun. Tieni yöhön ohjaan, jätän pirtit päivän, kuun. Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.
Läpi ruumiin käy jo hyinen halla, Tähdet kirkkaat kiiluu taivahalla, Väristys käy pitkin selkäpiitä, Jalat jäykkyy, koht' ei voimat riitä. Vielä hiukan kestä, lapsikulta, Kartanosta tuikkaahan jo tulta, Koita ponnistaa sä vielä hetki, Niin jo päättyis sulta kurja retki!
Kannustaa jo orhiansa, aikoo syvyyteen jo syöstä, kuulee, haastaa Jumalansa niinkuin korven kolkon yöstä: »Ootko varma, ett' on mailla Manan unho mennehien, ettei ihmislasten lailla vihaa varjot vainajien?» Hurtta säpsähtää ja säikkyy. Tauonnut on myrskytuuli. Taivaan tähtitarhat väikkyy; hyinen hymyy Hurtan huuli: »Liian liekin jyrkkä rinne, ranta raisu Tuonen tiehen.
Puheenparret olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä.