United States or Myanmar ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vierivät vesipisarat rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen alle selvien vesien. Olipa sorea sotka ve'essä vilvoitteleiva rannalla meren sinisen; sanoi vanha Väinämöinen: "Usein utuinen sotka suullasi sukelteleihet alle syvien vesien, käyppä poimi kyyneleeni alta selvien vesien, annan sulle sulkaturkin."
Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi! Sua lemmin kuin soutava sotka avovettänsä virran alla, kun talvi jo lahdet ja lammet hyys ja rantoja routivi halla. Sua lemmin kuin kulkurikoira sulosoittoa vierahan linnan, niin sävelet maantielle tunkeutuu ja vellovi vyöryjä rinnan.
Mikä on nyt »tuo sotka, sorea lintu», joka saattaa luojan unohtamaan tuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä äly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta, kun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä, jotta idea toteutuisi. Ja ensimäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu lentäen avaruuden pimeydestä.
Mikä mies, mikä asia?» Sanoi seppo Ilmarinen: »Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut, vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle oon emoa etsimässä, taattoa tavottamassa.» Repo vastahan remahti: »Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla!
Sittemmin näimme, että luomisrunossa »Väinämöinen» käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia.
Se vähän auttoi: nopeammin pelko kun siivet samoo. Alas sinkos toinen, nous toinen, rinta ylöspäin taas lentäin. Noin haukan kohti havistessa, sotka sukeltaa äkin pinnan alle, jättäin noloksi, äkeäksi vainoojansa. Nyt pilaan suuttui Calcabrina, nousi, lens, ajoi takaa häntä, mielissänsä paosta miehen, toraa toivoellen.
Niin on laivoja lähellä, Kuni suuret suorsaparvet. Miekotsi tuhannen miestä, Satuloitsi saan urosta, Latoi miehet laivoihinsa, Suoritti sotaurohot, Kuni sotka poikiansa, Tavi lapsensa latovi. Kohenteli purjepuita, Vaate'varpoja varasi, Nosti puuhun purjehia, Vaattehia varpapuihin. Niin on puussa purjehia, Vaattehia varpapuissa, Kuni kummun kuusosia, Tahi mäntyjä mäellä.
Juokse Pohjan jäinen peura, Turjan souda sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä. Tie ei pääty sentään, vaikk'ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen. Kuljen kuilun pohjaan, poveen naisen naurusuun. Tieni yöhön ohjaan, jätän pirtit päivän, kuun. Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.
Sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika, jaa, jaa hiirenpoika, sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika ja mahduit maissinjyvään. Mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri, ai, ai, niin pieni hiiri, mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri voi purra niin syvään, syvään? Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin mä virtoja, kuin sotka ma soudan lahta.