United States or Vietnam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nämä talvet olivat asuneet hänen omassa sydämessään. Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi. Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena.
Kuitenkin on maisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on etupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan harjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat katselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat sisäjärvet leviävät niiden juurella.
"Hirventappaja," alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta semmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai sääliväisyyttä, "on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa. Aurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän väsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä lähelle.
Mutta keskeltä oli suo kaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä lyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä, väkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi vaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi. Pitkin tätä tietä retkeilivät nyt veljekset yli suon.
Hanki kantoi häntä ainoastaan siellä täällä, mutta minulla oli sitä parempi suksikeli. Viimein sain otson näkyviini, joka jo oli ehtinyt alas mäntyjä kasvavalle suolle. Kiiruhtaen pääsin kantomatkalle, tähtäsin takapuoleen ja ammuin, mutta karhu jatkoi hitaasti matkaansa pehmeässä lumessa, nähtävästi vähääkään huolimatta laukauksesta. Minun uudestaan ladatessani menivät koiratkin ohitse.
Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia, pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa. Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta. Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan toiselle puolelle.
Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä, jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota puoleensa. Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.
Ja joskus istuivat piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa, katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta.
Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla. Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja Villalatvasta? sanoin itsekseni.
Kirves tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni lapsi niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe. Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä, sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä.