United States or Burundi ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän tarttuu poikaansa, nostaa tämän ylös ja antaa hänelle kainalosauvan eikä kiireessänsä ja hämmennyksissänsä huomaa, että ylhäinen rouva salaa pistää jotakin pikku ramman käteen sanoen: »kas, tuossa sinulle jotakin, poikaseni!» Voi kuinka pitkältä tuntuikaan äidistä tämä viimeinen odotus, jota hämärtyvä päivä ja surulliset aavistukset vielä ikävystyttivät!
Ja tätä puhui minulle kuka?! Wolodka Sletkin, roisto, perk..." Harlow'in ääni katkesi. "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini. "Minä yhä vaan kärsin", jatkoi Harlow kertomustaan. "Ja katkeralta tuntui minusta, voi kuinka tuntuikaan katkeralta ... ja hävetti minua kanssa. En olisi tahtonut Jumalan päivää nähdä.
Jo rupesi hämärtämään, ja täällä korkealla kallion töyräällä viuhahteli tuuli, joka alhaalla tuskin tuntuikaan. Liddy katsahti ylös ja seisahtui äkkiä, pelosta kiljaisten. Vähän matkan päässä havaitsi hän, näet, äänettömän joukon oudonnäköisiä olentoja seisovan ikäänkuin sotajärjestyksessä, paikaltansa liikkumatta, pienintäkään ääntä päästämättä.
Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin? Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel' urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.
Miten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen asioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut pysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon kokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua, vaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista niihin.
Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani, ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas 'auringosta, joka oli alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä'. Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä ajattelin.
Kuinka lohdulliselta tuntuikaan ajatella, että nämä siirtolaiset veivät mukanaan kotimaan vanhat rakkaat laulut Pohjoisamerikan kaupunkien hälinään, yksinäisille aromaille ja aarniometsän uudisasutuksille. Ne ovat ikäänkuin kultainen vyö, joka heidät yhdistää isänmaahan.
Mutta vaikkapa en kopistani liikkunutkaan, vaan istuin pöydän ääressä lukien tai kirjottaen, tuntui niin mieluisalta ja vapauttavalta tieto siitä, että ovi ei ole lukossa ja että minä voin mielinmäärin astua siitä ulos, mikäli vain tahdon. Mutta kuinka masentavalta ja ikäänkuin henkeä ahdistavalta tuntuikaan sen jälkeen kun ovi oli aina lukittuna.
Ja hyvähän se tietysti oli, mutta ! Illat olivat niin pitkiä, huoneet autioita, hiljaisuus painava, ilma tukehduttava. Ja ajatukset kävivät raskaiksi kuin lyijy. Hän ei muistanut enää, miltä iloisuus tuntuikaan. Ja kun hän sitä sattumalta joskus näki jossakin, teki se hänelle pahaa. Niinkuin silloin kerran seminaarin ohitse käydessään. Silloin oli välitunti, kuului rymyä ja pauhua.
Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan, josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa huoneessa.