United States or Turkmenistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon: »Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon? Mä tänne Tukholman uuden luon, mi pitää silmällä tsaarin.» Horn kumman kuulee, hän hätkähtää. Mut Kustaa Aadolfin nousee pää, hänen leijonamielensä lennähtää, sen tähtihin sinkoo säen, ja kansojen kohtalot näkee hän: maan suuren pieneksi piirtyvän, mut onko se Ruotsin vai Venäjän? Hän virkkaa: »Huonosti näen.
Kun rouvansa silmään syvään Hän katsoi, valtijas, Niin maata suureen ja hyvään Käsi johdatti voimakas. Ja vielä vanhuuden ikään, Kun harmaantuivat nuo, Hänt' ei niin innosta mikään, Kuin rouvansa katse tuo. Kun silmät puolisonsa Jo sulki hän murhepäin, Hän äänsi: "et toisena konsa Sa ollut syämessäin."
Sa taivaas verhoo, Zeus, utu-usvihin ja voimaasi lapsekkaana, kuin poika ohdakistoon, koe tammihin ja kallioihin! Kas, yhä vaan mun maani on vankkumatta ja majani, jot' et sä kattanut, ja lieteni, min loimotus sun kateeks käy. En auringon alla tunne kurjempaa, kuin te, jumalat!
Jos tään pitkän harjusillan päässä, Missä rannan keltakoivut harvat Tuolla tummain kuusten kesken heiluu, Jos siell' armas vaimoni mun kohtais, Sanoisinpa hälle: 'Vaimo viivy, Täällä lapses synnytä sä maalle, Jotta lapsi syntyissään sais nähdä, Kuink' on kaunis Herran mailma, vaikka Viipy meille raskas on kuin kuolo." Lausui näin. Puhetta tarkkaamatta, Tyynnä viejä ajoi rattaitansa.
Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden. Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo. Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan. Kaikkeus-äitini, Maa, sinun maidossas myrkkyä join jo, Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join. Tahdon mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon, luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
Jos hiukan seonneetkin silmät multa lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky, pakenijoista tuntematta olla Puccio Sciancatoa en voinut sentään: kolmesta toverista, jotka ensin tulivat, muuttumaton hän ol' ainoo. Ja toista vielä, sa Gaville, itket. Kuudeskolmatta laulu Iloitse suuruudestas, oi Firenze! Käy siipes yli maiden, merten, tuttu on nimes kautta helvetinkin kuiluin.
Se vei minut ylitse kukkivan maan, se minulle siivet antoi. Sano, minne sa matkasit, sydämein, kevätyössä tuulien tiellä? Taa armaan oven ma matkan tein ja itkin aamuhun siellä. MIN
Työ, aatteet sinut lempijäkseen luki, Pyrinnöt piirihinsä pyhimmät; Ja kansaas lempes, tules, intos tuki, Sa sille huo'uit tuntees syvimmät. Lujaksi renkaaksi Sa tahdoit tulla Sukumme miesten suureen ketjuhun. Mut voi, näin kesken kevättänsä sulla. Jo päättyi ties ja sammui sydän sun! Niin nukkuos nyt huomassa sa Herran Kepeiden multain alla isänmaan! Jää hyvästi! Ja kiitos! viime kerran.
Vilppahalla veellä aina juottelet sa juuren, että lehvät voimakkaina taivahalle nousisi. Illoin tuulten uinuessa nukun vienoon loiskinaas, hiljaa aamun auetessa laulus herättää mun taas. Ja kun kanssa syksytuulten taasen käyn mä painimaan, silloin kuiskees vienon kuulten tuosta voimaa uutta saan.» Noin se kummun lähtehelle kuusi kuiski lempien.
Vaan meill' aikaa toistekin on tätä harkita vielä. Nyt ylös, syöskää veen pyhän aaltoon laiva jo tumma, riittävä soutajakunta te kootkaa, myös satauhri laivaan saatelkaa, tytär Khryseen kukkeakulma itsekin tuokaa; päällysmies uros mielevä olkoon, Idomeneus tai Aias tai jumalainen Odysseus tai sinä, Peleun poika, sa miesten kaikkien kauhein, kauasampujan jotta jo suostutat, tuot pyhät palveet."