United States or North Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kai siellä hän kotini alla yhä valvovi yksinään, ja kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään. Ei ain ole töllissä tässä hän istunut iltojaan, hän kaukana syntyi ja kasvoi, monen matkasi meren ja maan. Hän ollut on oppinut herra niin kansan kaskut ne ties hän tehnyt on merillä töitä, joita tee ei joka mies. Syysmyrskyllä tänne hän saapui yön ajona, yksinään.
Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä? sanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä metsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti kuusten läpi. Inkeri, tuo tietäjä-akkako? Niin, noita-akka, armollinen herra.
Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa aika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun tarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä muut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet suliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja houkutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan.
Kohtaloaan soimaa kovaks orja vain, sull' on heimo suuri ja armorikas taatto. Elontiesi peittyvi kultaan unelmain, hautas partahalla laulaa tähtisaatto. Rauhaton. Suven kuiskutus häntä kutsui, huhut kummat, tuulten tuomat yli kuusten, koivujen nuorten: siell' impi nähtihin itsekseen. Kovin sylkähti täydeks sydän, miel' ailahti miekkosella. Meni metsiä, riensi rauhaton.
Ikuista tyyntä soutamaan Ei sentään luotu meitä, Ei luotu aina nauttimaan Kotoisen lieden lämpöä Ja armaan lempeä; Ei luotu miestä ainakaan Ikänsä halki kuulemaan Kotoisen lahden laulua, Kotoisten kuusten huojua, Ei käen kultarinnan kukkumista, Ei laulu-leivon lempisäveleitä. Mies toimehen suureen suunnattiin Koti-aitojen ulkopuolla, Meri myrskyvä seilata annettiin, Ilo taistelun touhuun kuolla.
Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi oudolla, rohkealla äänellä: "Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse kuusten juurille." Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä olemassa kodissamme." Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän, aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.
Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa. Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin.
Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti kauas-haamoittava kaari.
Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme nuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten juurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi. He loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa.
Tuuli leikki sadepisarain kanssa, jotka riippuivat pitkinä helmivöinä alas kuusten havuista, loistaen päivän paisteessa. Oli niin viileätä ja raitista missä vaan kävi, kedolla, metsässä tai vuorella. Ja kun oli niin korkealle päässyt, että oli Björnstad'in karjakkomajalle saapunut, niin olo vasta oikein keveältä tuntui.