Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 13. kesäkuuta 2025
Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi Kiiltää, sankar tyyni, partanen, Niinpä alat katseestani käyköön Puhdas, säteilevä kirkkaus, Koska tuhon, kiusauksen henget Sydäntäni piirittämään käyvät.» Niin on aatos miehen, jonka huone Komee seisoo harmaal kalliol, Ja hän itse portaal, katsahdellen Kunnahille, kuusten kranssaamat, Hengittäes lempeen kesä-illan, Taivaan tähtijoukon loistaessa.
Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.
Aika on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat! Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa tanssijoukkoa! Simo. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset! Jaakko. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä, tanssita, jotta höyhenet pölyää!
Taivas oli kirkkaan sininen ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa, vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut: Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!
Mutta kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet hiljalleen vierivät rantaan. Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni, sanoi hän.
Oli onnen hyrsky, oli tuskan tyrsky, oli tunteen myrsky ja järjen jää, mua kutsui hääni, mun murtui jääni, mun sortui ääni ja pyörtyi pää. Oli kuusten kuiske kuin huntuin huiske, kävi tuulten tuiske kuin viuhka yön, yli maiden, soiden me mentiin noiden, pois karkeloiden taa tähtivyön.
Minä kurja synnin lapsi, astun arkivaatteissain, paljas rinta, takkuhapsi, eikä pappi aatteissain. Minä kuljen kukkulalle, jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, kuulen kuinka kuuset soi. Kuulen kuinka linnut laulaa, kuinka laine loiskuttaa, katson kuinka aallot kaulaa sulo saaren rantamaa. Täällä istun yksin aivan, enkä veisaa, äännä en, näen yllä sinitaivaan, töitä luonnon katselen.
Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä; mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään. Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät antaneetkaan siunattua sadetta.
Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois Suloilta toivon, sankariretkeltäs; Iloitsen, kun ma mietin: urho Kunniall' eest' isänmaansa vertyi. Viel' ihmemielin huomaavinansa on Saariston poika haamusi synkin öin, On rannan kuusten humistessa Kuulevinaan sotakäskys soivan.
Mutta metsä houkuttelee, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja» samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät