United States or Nepal ? Vote for the TOP Country of the Week !
On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet. Siitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan luona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja virrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja joukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun viereen.
Minä kurja synnin lapsi, astun arkivaatteissain, paljas rinta, takkuhapsi, eikä pappi aatteissain. Minä kuljen kukkulalle, jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, kuulen kuinka kuuset soi. Kuulen kuinka linnut laulaa, kuinka laine loiskuttaa, katson kuinka aallot kaulaa sulo saaren rantamaa. Täällä istun yksin aivan, enkä veisaa, äännä en, näen yllä sinitaivaan, töitä luonnon katselen.
Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa päänsä johonkin hellään helmaan, tuon tytön, joka tuossa veisaa niin heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina väliin vaikenevat ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!» ja sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.
Huut hiivatissa!... Mestari on omaa vaimovainajaansakin odottanut yli kahdeksan ajast'aikaa ja joka sunnuntai veisaa sen haudalla kolme värssyä vanhan virsikirjan mukaan... Kuka siis voi nousta ja sanoa, jotta mestarin otsa ei ole puhdas! No en minä parempaan ole vielä sattunut!
EGLON. Kuningas Baalak katuu syvästi, että sinut karkoitti. Hän istuu säkissä ja tuhassa ja hänen kansansa veisaa murhevirsiä.
Seitsemästoista päivä ol' elokuuta tää, ja juhlapyhäks urho sen katsoi harmaapää. Tuoll' liehui Suomen lippu, sen luo, juur' aljettuun hän aikoi Adlercreutzin jumalanpalveluun. Taas kuulla häll' on mieli, kuin miekat kalskahtaa, kuin kenttätykki veisaa säveltä tuttavaa, taas muistaa oma nuoruus, sen voima, urhokkuus, ja nähdä, verityössä kuin kestää polvi uus.
Varmaan kunnon kanttorimme veisaa kiitosvirren tuosta, ettei arvon rovastimme heti tarvis taivoon juosta.» Menee nauraa hohottaen. Vait on lukkari ja pappi. Mutta kädet kohottaen kohta Hurtan hurskas appi anoo avukseen nyt Luojaa ahdingoissa ajan pahan, pyytää Suomenmaalle suojaa, rajarauhaa Karjalahan. Elää hiljaa Hurtan luona Irja Sormu Hovilassa, on kuin vieno valkovuona ukkokarhun karsinassa.
Isä määräs sulhon toisen: Impi häitä pakeneepi. Metsä öinen huokaileepi, Siinä liitää haamukansa. Impi häitä pakeneepi: Ritar' noutaa armastansa. Siinä liitää haamukansa, Täyttäin korven kulmakkehen. Ritar' noutaa armastansa, Haamu urhon kaatunehen. Täyttäin korven kulmakkehen Veisaa joukko tuonelainen. «Haamu urhon kaatunehen,» «Sua seuraan, armahainen!»
Lepäähän nyt siinä, lapsi. En minä enää tarvitse levätä.... Sinä taas alat vapista. Veisataan nyt ... tämä..... Helga etsi virren, alotti ja antoi kirjan isälle. Veisaa sinäkin ... tuosta. Se on niin pientä pränttiä ... en minä näe ilman laseja ... mutta minä koetan sinun mukaasi. Kalle, tule sinäkin tänne, kehoitti Helga. Kalle oli seisonut ovessa, katsellen kiinteästi merelle.
Tahdotko nyt vastata vielä yhteen kysymykseen: minkä luulet enemmän miellyttävän Herraamme, rehellisen merimiehenkö, joka pitää kitansa kiinni ja hoitaa laivaansa, vaiko tuommoisen valepyhän, joka varastaa pahemmin kuin kreikkalainen juuri kaikkivaltiaan Jumalan silmien edessä ja sitten jälestäpäin veisaa hänelle virttä vasten naamaa? Hä? Kummastako luulet hänen enemmän pitävän?"