Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. lokakuuta 2025
Hän on paras auttajani Vaivoissa tään maailman. Hänen kauttaan tulevani Toivon iloon taivahan. Kulje kunne tahdot sinä! Taivahasen kuljen mä Raadollisna, köyhänä. Siellä veisaan virttä uutta, Kiittäin aina Jumalaa. Veisaa mistä tahdot sinä! Jesuksesta veisaan mä; Armahin Hän ystävä. Ei voi oma tieto auttaa Ahtaan portin läpitsen, Ei myös suuren opin kautta Siitä päästä sisällen.
Kas niin, lapseni, kiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta selittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi". Kun Saara oli ovella, äiti jatkoi: "Se minua kummastuttaa että kun Henriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä; niin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana.
Ja hänen kasvonsa ovat niin kauniit ja suloiset, ja hänen äänensä on niin heleä ja täysinäinen, kun hän veisaa omia rakkaita virsiänsä taikka puhuu!" Täti Elsa arvelee, että mieli tuntuu levolliselta, kun katselee häntä, ja että hänen äänensä aina oli mitä suloisimpia mailmassa, jotakin kirkkosoiton ja kyyhkysen kuherruksen kaltaista.
Säen taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön, ma kuoron kuulen, valon oudon näen, mi tulee tuoltapuolen tähtivyön, se nousee, laji laaja nurmen-väen, se saapuu, sankar-suku tyynen työn, ja niinkuin Manan koski paasipaltain se virttä veisaa korkeampain valtain: »Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti tään kansan parhaimpien sydämiin, kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti, kuin totuus, joka juuttui jumaliin, kuin elämä, min vaatimusta toisti he vielä kuolinvuoteellansa niin, se että säilyy sydämissä nuorten, kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!
Ei tätä kestä laivat eikä mikään muu kuin kiintonainen kallio. Mutta tuo kuusi se ei tyhjiä säiky, se vain veisaa vanhaa virttään, sanoi Malla akkunasta katsoen, kun myrsky taivutti ja reutuutti sen malanpaksuisia oksia. Se ei liene ensikertalainen, se lienee iässään jo ennenkin sattunut asiaan tuulen kanssa, sanoi Mikko turvallisesti.
Minä sanoin siihen, että niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut. Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen, enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin silloin.
Se sielun ja ruumihin riemuittaa, Kun syntinen Häntä nyt nautita saa. Nyt murhe ja vaikea valitus jää, Kun jäsen mä olen, ja Hän on pää. Pää nousi, ja nousevi ruumis muu; Siit' on ilo sieluni, veisaa suu. Kas, rikkahat, viisahat jäävät taa, Vaan vaivainen syntinen armon saa. Ilman minua te ette voi mitään tehdä.
Vielä veisaa pieni Pentti, Lyytinen vain lystiksensä, Laitteleepi laulujansa Toimen miesi Toholahessa. Vaan nyt toivoisin toella Nuorempia astuvaksi, Runotyöllen tottuvaksi, Ett'ei laulut loppuneisi, Runot varsin vanheneisi.
"Tiedätkö, mitä hän veisaa?" kysyi Hugh. "Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan," minä sanoin, "mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia kirkossamme." "Se on metodistain virsi," sanoi Hugh. "Hän kertoi sen minulle aamupäivällä." Hugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien luottamusta, olletikin merimiesten.
Mutta laskenut on päivän loimo, Yö on tullut, taivas pilveen käynyt, Kesä-yösen valon himmentäen. Yösen levolle jo vaipunehet Ovat juhdat pajistohon alhon; Mutta kuorsatenpa aina Tuomo Sammalkiven suojass' uneksuvi; Koski hälle univirttä veisaa. Vielä hetki vierii.
Päivän Sana
Muut Etsivät