Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. toukokuuta 2025
Tunteesi nuorten aamuliljain lailla Povesi puhtoisuutta tuoksukoon, Keijuiset lemmen virttään viehkeintä Ikuiset ai'at korvaas kuiskikoon! Jos sentään joskus otsas taivahalle Osuisi pilvi, vaikka pieninkin, Kesäisen hellän tuulenhengen lailla Sen hiljaa, hiljaa kauas poistaisin! KUIN LEIKKII L
Vaikken sitä oikein ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen. Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen, ajattelin minä enimmiten häntä.
Elämä kulkevi kulkuaan Kuin kuoleman armoton valta Ja soittaen jättikanneltaan Se ohjaa, ohjaa taivaan, maan, Ja täyttää voimalla ilmavyön. Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta Soittaa, soittaa jättikanteloinen Merten aavain aallokoissa, Korven aarnihongikoissa, Soittaa kuohuissa koskien, Liverryksissä lintujen, Ihmisintohimon soitimissa Kaikkialla halki ikuisuuden
Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä? Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan.
Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! huudahti Regina, vastahakoisesti ja epäillen. Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen sanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on minun tekeminen? Ulkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään. Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona, vastasi munkki pilkallisesti.
Tuulet tuimina virttään soi, Laulu laineitten pauhinoi. Merta aavaa purteni käy, Aaltoin harjalla keinuu. Kuiluin kuohut korviini soi, Niinkuin pauhina Skyllan. Luoja, purttani ohjaa sä, Ohjaa pois salapyörteistä! Kuiluin kuohut korviini soi, Niinkuin pauhina Skyllan. Mannert' ei näy, ääretön vain Allan' aallokko kuohuu. Venho lastuna laineill' ui, Laineill' yöhyt se laskeutui.
Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi vannottaa, etten vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin ankarat, etten voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata. Silloin nousi tuska mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä mitenkään saattanut ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun toimesin vähän, alkoi äiti sitä samaa virttään.
Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta soittaa, soittaa jättikanteloinen merten aavain aallokoissa, korven aarnihongikoissa, soittaa kuohuissa koskien liverryksissä lintujen, ihmisintohimon soitimissa kaikkialla halki ikuisuuden helkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu laulu suuren laajan elämän, laulu luonnon kauniin kevähän soiden luomisnautinnosta, soiden elon ylistystä, luonnon voimain valtaa ääretöntä, luovan voiman ikuisuutta.
Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista virttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen sydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan, niin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen kyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin keinoihin. Kuulittenko sitä?
Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä; ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus- virttään. Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.
Päivän Sana
Muut Etsivät