United States or Saint Vincent and the Grenadines ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Mutta, kultaseni, muistahan toki, että nyt olet minun vaimoni!" "Entä sitte!" vastasi Alfhild. "Mitä muutosta se voi ollenkaan vaikuttaa sitä minä en ymmärrä." "Etkö sitä ymmärrä? Tänä aamuna ei vielä olisi katsottu soveliaaksi sinun lähteä yksin minun kanssa kotiimme etkä sinä itsekään olisi suostunut siihen. Mutta huomenna lähdet mielelläsi. "Sehän on ihan toista.
"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin, jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja ahkeraan terveyttä edistävään työhön." "Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni.
"Niin, lukuun ottamatta vierashuoneen mattoa", sanoi vaimoni, vaihtaen silmäyksen kanssani, "ja sen seurauksia, se oli lankeemus, mutta eihän aina saata olla järkevä." "Me viettelimme äitiä tähän syntiin", sanoi Jenny.
Vaimoni oli kauvan levottomasti odottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja surullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois tyköäni.
Minä en tarvitse omaisuutta vaimoni kanssa, ja jos milloinkaan tekisi mieleni päästä korkeaan asemaan maailmassa, niin ei mitkään sukulaisuuden siteet voisi minulle siinä olla niin suureksi hyödyksi kuin sen vaimon hymyily, jota rakastan. On ainoastaan yksi asia, jota vanhempani katsoisivat oikeudekseen vaatia siltä, jonka minä olen valinnut meidän nimeämme omistamaan.
"Tänään on tärkeä päivä meidän talossamme. Rakastettu tyttäremme täyttää tänään kahdeksannentoista vuotensa ja on nyt siinä iässä, että hänen täytyy alkaa taistelu elämän taistelukentällä. Minä ja vaimoni olemme vanhat. Me voimme pian lähteä täältä, ja silloin seisoo hän yksin maailmassa."
"Nyt muistan", sanoi Jenny, "vanha lastenhoitajamme kutsui sitä sisäpuoliseksi ja ulkopuoliseksi siitä minä olen päässyt niiden perille." "No, lapset", sanoi vaimoni, "antakaa isän lukea", ja minä luin kuten seuraa: Nuornamiesnä ollessani muistan, miten kerran kävin hyvän ystäväni Bill Carberryn kanssa katselemassa hänen kotiaan, johon hän aikoi muutaman viikon kuluttua tuoda morsiamensa.
Vähitellen, käyttämällä uusia maanviljelystapoja, tulin minä yhdeksi seudun rikkaimmista maan-omistajista. Vaimoni vanhempain kuoltua ostimme me tammikujan ja virran rannalla olevat niityt.
Harvoin enää kävin kotona, sillä siksi oli minulla kuitenkin vielä omaatuntoa, että kammoksuin katsella vaimoni päivä päivältä yhä vaalenevia kasvoja ja lapsiraukkani tuskaa. Mutta kotia tultuani aina humalapäissä raivostuin, paha henki valtasi minut kokonaan.
"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui." "Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon." "Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa.