United States or Switzerland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vaan synkkänä loistossansa On kuusi hän ihmehtii Tää riemu mik' on, ja kansa Mik' onnessa ylvehtii: Hän tunsi sen kansan onnen, Jok' asui armahan maan Ahovieret ja korpien kohdut: Siell' eli hän aikoinaan.
Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin leikkivät väreet veen. Ja aaltojen laillapa aatteet myös mulla ne karkeloi, ne eelle purteni entää, en seurata niitä voi. Ja tuonne ne aattehet kiitää kodin armahan valkamaan, siell' äitini varmaan valvoo ja vuottavi poiuttaan.
Ei muuta enää sanokaan, Nuo sanat vaan on huulillaan. Mut kerran rantaan mökkisen Venheessä vieras sousi, Mies pitkä, tumma, partainen, Ja siinä maalle nousi, Ja huusi: "äiti, tunnethan Sä poikas ainoon, armahan!" Mut Sanna nauroi ilkkuen: "En usko kavaloita! Mä poikani kai tuntenen, Mua pettää älä koita. Hän on niin hieno, valkoinen, Ei musta noin, ei karvainen!"
Tuota toivotit ikäsi, Tuota puolen polveasi, Käkesit tämän kesosen; Sanoit saavasi sarasen, Apilaisen ottavasi, Sorsan suositellehesi, Vesilinnun vienehesi. Sait sinä hyvän sarasen, Armahan apilasheinän Löysit tieltä tervaskannon, Leppäpökkelön lehosta. Talven on tateessa maannut, Kuukauen hevoskujassa, Viel' on silmät siistimättä, Kaikki kasvot kaavimatta. Laajasukuinen neiti.
Kenen onpi tuo tupanen, kenen koti kunnottoman?" Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä sie sure tuvista, huokaele huonehista! Tuvat toiset tehtänehe, paremmaiset pantanehe hirve'istä hirsiköistä, parahista parsikoista." Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotihin saapi luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa.
Ja ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin, sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset? Sitä utua unhota et. Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta armahan suojan?
Hän iloinen oli kuin talveton toivo ja hellä kuin äitini armahan suukko, oli raitis kuin keväimen tuoksuva ruusu, oli kaunis kuin pilvetön päivyen nousu, tuhat-ilmeinen kuni sielukas silmä ja puhdas kuin unelma uinuvan lapsen suvituulosen lailla hän luokseni leijas ja kaikosi pois kuni vuoristokaiku.
Soutaisin isoni purtta, Kun lehteä lennätellen, Souan vierasta venettä, Veän kun vesi-hakoa; Vesi vie vähän väkeni, Aalto armahan ikäni, Tuuli tukkani repivi, Muun muovon vihuri viepi.
Teilt' en virttä pyydä; Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa, Tai hänen asteluaan. Waan turhaan! Luot' ei armahan viesti viihdä Mun korvan' kaipua! peipon liirut untuu Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu Kaikuhun untuvi myös. Päin metsää katson: arkana lammaslauman Palaavan nään pölypilven kesken kotiin; Jos silmään pitkin aaltoja ruskoss' illan Vilkkuvi lokkeja vaan.
Ja Leena istuvi kankaallaan Ja morsiusseppel on kulmillaan. Lyö pirtaa, niisiä helskyttää, Ja oudosti silmä se välkähtää. »Oi laps, mikä kiire sull' on työ? Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö.» »En, en, mua vartovi armahan', Ma morsiusvaatetta valmistan.» »Oi raukka, sun ruumiis raukee pois.» »Oi jospa se vieläki raukeemp' ois.»