Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Eläkää onnellisena ... elkääkä ... elkääkä unohtako Jumalaa... Hän lähti kiirehtien pois. Naimi avasi paperin ja luki sen samassa: Sua muistan, sua kiitän. Sua muistan kaunokaista suven armahan ajalla, kun ei öillä sammu päivä, muistan käen kukkuessa, pikku linnun livertäissä, laaksoloissa lehtevissä muistan kuin aikaa mennyttä onnen.
Mä taistelen toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken. Mun eloni tääll' on kuin astunta Petollisella haudan kannella, Jok' usein upottaa Ja uhkaa vajottaa Povehen mustan kirkkomullan. Niin maassa riemu mulle pilkahtuu Kuin pilvitaivahalta valju kuu, Ja immen rakkaus, Kuin tähden kirkkaus, Vaan kaukaa hohtaa kaipausta.
Olin kulkenut kukkaistarhat ja lempesi lehdot nuo ja hiljaa hiipien tullut sydänkammios sisimmän luo. Minä kuuntelin, kurkistelin, minä katselin kallella päin, ei kuulunut armahan ääntä, niin läksin mä kotihin päin. Niin itkien illan suussa taas läksin mä kotihin päin kah, sieltähän impeni armaan jo vastahan tulevan näin.
Sua kiitän mä Luojani armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä mä enempää, ja annoit sa armahan isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa.
Yhdestoista runo Aika on Ahtia sanoa, veitikkätä vieretellä. Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika, kasvoi koissa korkeassa luona armahan emonsa laajimman lahen perällä, Kaukoniemen kainalossa. Kaloin siinä Kauko kasvoi, Ahti ahvenin yleni.
Myös on marjoja mäellä Ilmassa etempänäkin, Ei aina ison ahoilla. Vasta on kevättä luonto Käkösen kukahtaessa; Vasta on mielesi metenä Armahan asuntomailla. NUORI JOUKO. Kuulet äitis! möinkö yksin? AINO. Sysi on musta mulle mettä. Kuku kuoloa käkeni! Meret suuretkin sulavat, Ei sula sydänsuruni. NUORI JOUKO. Pois pakenen silmistäsi. Sukuni häpeän kostan Laajasuulle laulajalle.
Mä onneni muistoja ääneti nautin ja silmillä armahan silmiä etsin vaan silloinpa nurmella rakkaan kummun nään orvokin suuren ja kalpeen. "Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan? Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?" "Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, siks onpi se suuri ja kalvas".
Ja se nousi Suomen päivä, nousi kullaisna keränä, ja se kaikui Väinön kannel kuin koski keväisnä yönä, keväthonkien humina; ja se huomas heimo Suomen, muisti itsensä ijäisen, entisen elonsa tiedon, armahan ja aurinkoisen: lujin on lempi luottehista, laulu lahjoista elämän, elo Luojan antimista. Kirkastui jo kansan kilpi. KES
Mut hiukan hillitse viimojas, ne liian vinhasti vinkuu mun uraani armahan aukeoilla. Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!» Näin laulaja tuskassa huutaa. Hymyilee hyvä Jumala taivaan kynttilät loistaa »Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!» M
Niin minä hänessä riipun, Sekä riipun, jotta kiikun, Niinkun lintu lehtipuussa, Kuusen oksalla orava. En heitä kullaistani. Pappi paljonki lupasi, Enemmän papin emäntä, Vuoen voita syöäkseni, Toisen tuoresta kaloa Lupasi hyvät hamoset, Ja parahat liinapaiat; Käski kullan heittämähän, Armahan unohtamahan, Etten kuulis kuuna päänä, Näkisi sinä ikänä.
Päivän Sana
Muut Etsivät