United States or Sudan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siihen hän viimein kuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi kannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen uskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä uudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se silloin oli. Elsalla painuivat silmät umpeen.
Kansa kärsi, vuoti verta: Itki kieli kanteleen; Mutta soiton kyynelistä Vuosi voimaa sydämmeen. Kansa kesti, vaarat voitti Riemu rinnat liikuttaa: Vapis kieli kanteleessa, Sydänkulta kuohahtaa! Uusi polvi vainioilta Niitti viljan kypsyneen, Uusi into virkistytti Kansanhengen elpyneen. Mutta kannel, soitto Suomen, Salomaille saarekseen Unhotettu, yksinänsä Itki kaihon kyyneleen.
Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu, sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen kukkia.
Näyttämö esittää aukeaa ahoa, jonka perällä kumpu. Vesi kiertää pitkin kumman oikeaa rinnettä. Ahon laiteilla metsää. Väinämöinen istuu kumman kukkulalla kannel polvillaan. Hänen oikealla puolellaan seisoo Ilmarinen vasara kädessä, toisella Lemminkäinen sota-asussa. Aho täynnä Kalevan kansaa. Etualalla yksin Marjatta, suuren hongan juurella.
Voi, kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla! Ja kannel se helkkää vieläkin. Mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut on maahan ja sydämihin. Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössä murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet. KES
Silloin soimaan alkaa kumma kannel, luonnon laajan suuri lauluharppu, soittavi myrskyä maailmaan, soittavi untelot toimintaan; luoden vinhoja tuulispäitä velloo vyöryjä laineiden, reutoo, murskavi merten jäitä, laulaa laulua keväimen.
Uus aika koittaa, uusi kannel soi, uus tuuli käy, uus huomen huminoi, se veljeyttä yli vetten soittaa, se kaikuu rakkautta rantamille, se heikot herättää, se vahvat voittaa, se kantaa ilon viestin ihmisille: Maan päälle, tänne, taivas takokaamme! Niin kaikki kuninkaita olla saamme!
Ja kevään lauluja linnut laulaa, Purot notkojen pulppuaa, Ja saarten rantoja aallot kaulaa, Tuomet kukkien tuoksuaa; Lemmen ilmoa uhkuu luonto, Luomisvoimoa kostuu maa, Metsä vertyen vihannoipi, Kautta ilmojen kannel soipi Voimakkaana, Toivokkaana, Tulvii taivahalle Niin kuin virta vuolas, Täyttää avaruuden, Maailmalle Tuopi onnen uuden, Soittaa, soittaa riemuin kaikkialla Lemmen autuutta ja sointuisuutta, Suven heilimöivän suurta työtä, Luovan voiman pyhää vihkivirttä.
Kova kaikuu kannel ajan: alkavan vai lopettajan? Kysyn tuota, tunnen, tutkin, katson noidan kaukoputkin. Katson vanhat, katson nuoret, monet raukat raakunkuoret. Miss' on helmi heimon surun? Tuolta täältä löydän murun. Nää en ehjää enkä pohjaa. Hetken oikku kansan ohjaa. Puhuu tähdet päällä pääni: »Auringon on kuultu ääni. Kesää kohti kuljetahan puhki takatalven pahan.
Kaikki läsnäoliat olivat itkusta sulaa, sillä Oitin ääni oli soinut kuin taivaan kannel ja silmäilynsä sulattanut kaikki sydämet tänä eron hetkenä. Sanotaan että se, joka kerran oli nähnyt Oitin siniset silmät, niitä ei koskaan enää unhottanut.