Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. kesäkuuta 2025
Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan. Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.
Kun seison Imatralla ja kuulen kuohuaan, se huutaa pauhinalla näin mulle ainiaan: Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa, kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa! Vaan, veikot, konsa kaikuu näin äänin tuhansin ja rinnoistamme raikuu laulu ihanin: Suomessamme armahassa Väinön kiel' on vallassaan! Silloin kannel Karjalassa suloisin on soinnultaan!
Hän lopetti siihen ja aloitti heti virren, saman virren uudelleen, minkä alkaessaan oli veisannut. Nyt olivat jo sanat ja nuotti kuulijakunnalle tutut, ja joku ääni siellä täältä yritteli siihen yhtyä. Reita oli papin puhuessa sujunut hänen viereensä, hehkuvin kasvoin häntä kuunnellen. Ikkunan pielessä riippui kannel.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit, sen sulta, sulta ma yksin sain ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen. Soi, helise kulkijan kannel vain! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvain, jätä välkkyvä jälki taaksi!
Sinä Greeta Haapasalo Saatit Suomen kanteleen Loukkahasta pöydän päähän Entiselle sijalleen. Nouse kansa, kaunistellos Vanha kannel uudestaan Tuorehella seppelellä Suruhuntu riisutaan! Niinkuin ylkä nuoruutensa Morsianta hehkuvaa, Niin nyt kohtaa kansanhenki Kanteletta sointuvaa. Kai'utellos, Suomen kansa, Kantelettas mahtavaa, Kunnes soinnut säveltesi Ajan aallot kuohuttaa! Kotiin.
Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa kalistaa.
Ja kevään lauluja linnut laulaa, purot notkojen pulppuaa, ja saarten rantoja aallot kaulaa, tuomet kukkien tuoksuaa; lemmen ilmoa uhkuu luonto, luomisvoimoa kostuu maa, metsä vertyen vihannoipi, kautta ilmojen kannel soipi voimakkaana, toivokkaana, tulvii taivahalle niin kuin virta vuolas, täyttää avaruuden, maailmalle tuopi onnen uuden, soittaa, soittaa riemuin kaikkialla lemmen autuutta ja sointuisuutta, suven heilimöivän suurta työtä, luovan voiman pyhää vihkivirttä.
Ja vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä taaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat runosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma: Oi kannel, sielun valtias, Sä synnyttäjä sulosävelten! Sä poistat sumut huolien Ja himot hurjat lemmen voimallas.
Kaikk' on hiljaa, taloset veräjineen vetehen kuultaa. Tähdille yksikseen Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla tyttönen hiipii niitulla kimaltavalla. Kaiu merihelmein kannel, vieno virpiviita soita! Maa ja taivas, kaikk' on täynnä mielikuvain karkelolta. Kutoo kuudan kirjo vöitä, heittää helkkyväistä routaa. Unet jäisen veden reunaa niinkuin joutsen parvet soutaa.
Kun vuor' ei vanku, vaikka riehuu syys; Se lausui miehen mieltä, saukaruutta, Ja naisen mieltä taivaan siintävyys, Ja niityn kukat henki rakkautta. Näin kasvoi hän ja varttui hengeltään, Ja tunsi tuskat, riemut rinnassansa; Niin majaa hyvästel' ja äitiään Ja kannel käessä lääksi laaksostansa.
Päivän Sana
Muut Etsivät