Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. kesäkuuta 2025
Kun nain, olin harmaapää, Mutt' kuninkuuteen impeni viedä voin. Pojan ja tytön sain ma hältä. Haudalla äidin leikkivät vielä nuo. Urotöistä jo kylläni sain. On monta ruhtinastakin vallassain, Fjalarin töitä laulut kaikuu, Kannel jo uupuu voittojen kiittelyyn. Nyt levätä mieleni on. Jo illaks' käypi päiväni myrskyinen, Tyyntyvi tuulet; voittamani Meret ja maat myös rauhani tuntekoot." Näin hän.
Oon onnekas! kun elon aamu haipuu, Mun huoltan' hellä kannel lieventää; Jos kädestäni kannel kulta vaipuu, Sen lohdutteeksi ehkä maine jää; Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi, Jälille jää mun tyttön' armahin; Ja silmistäin jos hänki katoaapi, Jää entis-onnen muisto kuitenkin. Kohtaus.
Me emme tapaa toisiamme enää, emme elämässä emmekä kuolemassa. Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu. Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu. Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti. Mitä laulaisin teille? Laula meille uusi uhrilaulu!
Nyt vain kaihon kannel helää; vaan ei taide kuole sentään, vaikka elon hetket lentää, vaikka murtuu mielikuvat, pilvilinnat, tuulentuvat, vaikka meidät jättäis aika, silti elää taiteen taika, elää parhain, minkä teimme, ilo nuoruus-ihanteimme.
Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä räminä: Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Soitto julmasti sorisi. Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin.
Kyll' lauluni on entinen, Ei muuttuneet oo sanat sen; Mut sydän muutti kai sisimpänsä: Ei tunne entistä itseänsä. Wäinämöisen kantele. Wäinö mielin murheisin Maan hylkäs isiensä, Niin kanteleensa kuitenkin Hän jätti jälkehensä. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan. Tää kantele, niin kerrotaan, Jäi onnen tuottajaksi: Kun soipi se, se soitollaan Saa Suomen onnelaksi.
Kerran, kuuluessa kaipauksen Suomen lasten suusta, sydämestä; Kerran, kaikuvi kun vanha kannel, Kalevalan kannel, kaikkialla, Laulut Väinämön kun vierehtivi Suomen lasten suusta, sydämestä Silloin saapunut on Väinämöinen, Silloin valloittanut valtikkansa Kansallisen hengen kanta-urho. ENSIM
Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel, itkussa silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja tuhansittain tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan taivaasen; mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan, katkeraan kysymykseen: "miksi?" JOULUJUHLA METS
Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan. Kun kuuluu ääni kanteleen, Niin yhtyy Suomen kansa, Mi sortuneena hajalleen On surrut onneansa. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan. Tuo soiton ääni tenhoinen On ääni Jumalitten: Se kutsuu veljet veljien Sylihin surevitten. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.
Ei oo nimeä mulla, jonka Muisto kestävä aikoja ois'; Varhain muoton' on valju, Varhain huolihin surkastun. Kuitenkin urotöitä lemmin, Laulaa voin minä sankarityöt. Kun ma kannelta soitin, Morven kuunteli ihmeissään. Kyllästynyt jo noihin olen, Maineen hohto ei viehätä mua. Toimetonna on kannel, Jonka ennen ma soida soin.
Päivän Sana
Muut Etsivät