United States or Kyrgyzstan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ihminen on horjuva ja nöyrä, Mutta profeetta on väistymätön, Herran voimassa ja sanan kautta Kaikki-voipa: jakaa valtikoita, Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa, Mutta kruunupäitä kuninkaita Valta-istuimelta alas syöksee; Jättää kansakunnat kalvan alle, Verivirroilla kun puhdistaapi Vanhat rikokset, ja uuden polven Opettajaks jättää jälkehensä Toisen profeetan ja itse väistyy Uuden ajan tuomioitten tieltä.
Ja sitten sieltä, mistä ensin iski, laskeusi kotka vaunun-istuimelle ja jätti jälkehensä sulkasateen. Kuin sydämestä, joka vaikeroipi, nyt ääni Taivahasta soi, mi sanoi: »Voi, laivani, kuin sull' on huono lasti!» Ja oli kuin maa auennut nyt oisi, väliltä pyöräin lohikäärme noussut, mi purstollansa vaununpohjan puhkas.
Mut aron tuuli hiljaa huminoi: »Tie sama kaikkien on kulkeminen. Jos oli kerran kansa onnellinen, sen kaltaisiks myös toiset tulla voi. Mi kerran täyttyi aroill' Aasian, lie mahdotont' ei mailla Europan, ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti, niin varmaan monta jälkehensä heitti se hengenheimolaista maailmaan tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan.»
Se hetken hurmaukseen juovuttaa, Mut suonenvedot jättää jälkehensä Ja terveet elinvoimat hervaisee. OMRI. Siin' oikein lausut, jalo mestari. Nuo Baalin tunnustajat joukottain Näkyihin vaipuvat ja jäykistyvät. Ken haudantakaisesta hekkumasta Hourailee, kuka liekkimerestä Tulena palavasta. Toiset kuuntelevat Ja kauhistuvat.
Oi, verta nuoruuden innokkaan, Jok' uhrasi elämänsä Ja kaikki turvaksi isänmaan Ja jättävi jälkehensä Tuon muiston murheisen, kirkkahan Ja tunnuksen jalomielen Sen satavuosihin kaikuvan, Kuin kautta kaatuvan kielen: »Edespäin! uskollisesti vain Te täyttäkää velvollisuus!» Tää olkohon, Suomeni kallis, ain' Sun poikasi uskollisuus Sun suuren kunnias perintö, Jonk' isä lapselle antaa, Ja sukupolvien pyrintö Se kilpi kirkasna kantaa.
Muistot kertoo vainajasta, kertoo elon-työstä sen, Mit' ol' ennen Suomen kansa, ja mit' on se jälkehen. Pois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen, Jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen; Mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan, Unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.
Ja sitten sieltä, mistä ensin iski, laskeusi kotka vaunun-istuimelle ja jätti jälkehensä sulkasateen. Kuin sydämestä, joka vaikeroipi, nyt ääni Taivahasta soi, mi sanoi: »Voi, laivani, kuin sull' on huono lasti!» Ja oli kuin maa auennut nyt oisi, väliltä pyöräin lohikäärme noussut, mi purstollansa vaununpohjan puhkas.
Kyll' lauluni on entinen, Ei muuttuneet oo sanat sen; Mut sydän muutti kai sisimpänsä: Ei tunne entistä itseänsä. Wäinämöisen kantele. Wäinö mielin murheisin Maan hylkäs isiensä, Niin kanteleensa kuitenkin Hän jätti jälkehensä. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan. Tää kantele, niin kerrotaan, Jäi onnen tuottajaksi: Kun soipi se, se soitollaan Saa Suomen onnelaksi.
Lenteä lekuttelevi, katsoi kerran jälkehensä: keksi harmoan havukan sen silmät paloi tulena kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isännän. Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni! Muistatko muinaista sotoa, tasapäätä tappeloa?" Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Havukkani, lintuseni! Käännäite kohin kotia!