United States or Comoros ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä, silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen merkitse mitään." Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä sisällisiä ja ulkonaisia avuja.
Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern, hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan ja veljiään Kristuksessa?
Hän istui moottoriin, jonka kokka oli ankkurissa, perä maissa, ja melkein samassa puhalsi pursi liikkeelle kuin räpylälintu laineilla, kuin myrskylintu, aave, savuton, purjeeton ja airoton, paiskautuen satamasta ulapan aallokkoon yhtä äkkiä kuin oli sieltä äsken ilmaantunutkin, kenenkään osaamatta odottaa vierasta tämmöisellä ilmalla, kenenkään tietämättä, mitä asiaa sillä oikeastaan oli ollut, mutta joka oli kuin huumannut heidät, pannut heidät puhumaan sisimpänsä ventovieraalle, tuntemattomalle.
Kyll' lauluni on entinen, Ei muuttuneet oo sanat sen; Mut sydän muutti kai sisimpänsä: Ei tunne entistä itseänsä. Wäinämöisen kantele. Wäinö mielin murheisin Maan hylkäs isiensä, Niin kanteleensa kuitenkin Hän jätti jälkehensä. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan. Tää kantele, niin kerrotaan, Jäi onnen tuottajaksi: Kun soipi se, se soitollaan Saa Suomen onnelaksi.
Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä, eläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat muuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi? »Hiljaisuus» Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen tullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin koskaan sykkivän koko olennossaan? Tohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. Hyvää huomenta!
Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja kiitollisuudesta. Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi. Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan kerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo hänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän lähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan.
Sitä välttääkseen hän oli valmis vaikka mihin. Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei uskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka tuntui raskaalta? Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo, mutta mikään ei päässyt purkautumaan.
Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä. Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri.
Ainoastaan kerran kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt oli hän eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan. Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se ihmisille asettaa.
Vaikutelma työntää toisen tieltään niin nopeasti, ettei sieluun jää jälkeäkään. Eikö sellainen tee köyhäksi, eikö kasvata henkistä heikkoutta? Voiko sellainen ihminen kuulla sisimpänsä ääntä ja olla sille kuuliainen? Taas te joudutte lempialaanne. Kaikki teidän tienne vievät Roomaan.