United States or Bhutan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin he ovat vienot Kuin lännetär, jok' orvokeissa huokuu Kukankaan huojumatta; ja niin hurjat Kun valtaveri kuohahtaa kuin myrsky, Mi vuorihongan latvaa tuivertaa Ja laaksoon sitä kaataa. Kummallista, Ett' aisti näkymätön arvontuntoon Heit' ohjaa, jot' ei kukaan opettanut.
Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi. Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla: Lauloi vanha Wäinämöinen: Järvet läikkyi, maa järisi, Vuoret vaskiset vapisi, Paaet vahvat paukahteli, Kalliot kaheksi lenti, Kivet rannoilla rakoili.
Ravintolassa, jatkoi kreivi säälimättä, lienee noussut riita siitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori, kuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi kaksintaisteluja pari kolme eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja teidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä kaikki tapahtui tuskin tunti sitten.
Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa hyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt tätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar, lempeäsilmäinen ja hienohipiä, joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on valmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään. Ulos taas takaisin kadulle.
"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä, "kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava.
Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy sohvalle huolettomaan asentoon: »No niin, tässä sitä nyt ollaan ja töllistellään! Ei sitä aina näin töllistelty, vai kuinka...?» Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo. »Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy. »Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.
Mut taru kertoo, ken siihen luottaa? Tuo laulu kuollut ei vieläkään: Se aikaa rinnoissa kansan vuottaa, Jolloin taas virkoisi elämään. Ja kerran koittaapi uusi huomen, Ja loppuu velttouden pitkä yö, Ja sykkää uljaasti sydän Suomen, Ja suurten toimien hetki lyö. Ja silloin laulu, jonk' unhe peitti, Sydänten kätköstä kuohahtaa, Kuin virta uljas, mi jäänsä heitti Ja paisuin riehuu ja aaltoaa.
"Se on aivan mutkaton temppu, herra Buncle, joka ei liioin voine huvittaa niin terävää älyä kuin teidän. Onpa se mar', kun onkin, tämmöinen. Ihmisen ruumiin ripustus, jota tavallisesti hirttämiseksi nimitetään, vaikuttaa kuoleman halvauksen kautta se on: veri, kun ei sitä suonien puristusliike aja takaisin sydämeen, kuohahtaa kaikki aivoihin, ja sitten on loppu.
Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me kaikki. Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut sitten kun erottiin.
Kuu paistoi pitkin koskea ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin muistaakseni Goethe jossakin laulaa.