United States or Bhutan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt siis, koska sinulla, Varus, on kylliksi niitä, jotka haluavat mainia kiitostasi ja kertoilla sodan kauhistuksia, niin laulelen hennolla huilullani ainoastaan maalaisia lauluja.
Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan. En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin: Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi itkenyt armainen. Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie! Ma toivon, jo kohta on lopussa tie? Mut sydäntä kuollutta tuudittain minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain: Ah, nuku mun nuori sydämen'! Olet aikasi lempinyt armainen. KUVERN
Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ja puijailen herraa kahta! Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen, minä tunnen ne kumpaisenki: Vie toinen se korpien tyyneyteen, käy toisella tuulien henki. Tula luttula lei, minä laulelen, hei, ne on kaunihit kumpainenki! Minä lemmin palmuja linnojen ja mökkiä honkien alla. Minä laulan vimmoja viettien, mut rinnassa mulla on halla.
AINA. Olethan muulloin aina mulle sä sanonut: "aamutorkku, iltavirkku, Se tapa kohta talon hävittää". LIISA. Se kyllä oikein on, ett' yhtä varhain Kuin leivo ulos lennät; mutta parhain On muistaa: ilo pitkä itkun tuo. AINA. No, virttäni mun viserrellä suo Ma koska leivosena lentää saan. LIISA. No kaikkiapa, keskell' erämaan! AINA. Miks niin? niin mielelläni mä laulelen!
"Me vapaiks lemmestä jäimme, Min ihmisraukoille tuolla Niin turmiolliseks näimme; Siks emme voikaan kuolla." Taas kukkii mailla ja teillä, On leivonen ilmoillaan, On jälleen kevät meillä Väriloistossa, tuoksussaan. Jo leivojen lauluun viihtyy Vilu talvisten tunnelmain, Taas rinnan kaiho kiihtyy, Ja laulelen murheissain. Soi leivon sirkutus hieno: "Miks niin olet alla päin?"
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita. Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhyen elämämme latu?
Esihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus. Emo aatta tuo, Ku mun hengeti löi! Isä konna tuo, Ku mun suuhuns' söi! Ja sisko siisti Mun luuni riisti Sijalle viileälle. Siell' lintuna laulelen, Yli vuorten lentelen Etähälle. Et aavista, ett' armain kuuntelee Ja kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee. MARGAREETA. Ne saapuu! julma kuolo! piilen ... kunne? Oo vaiti! riennän sua vapahtamaan!
Vanha Rasmussenin matami, joka vastaiseksi oli asuttunut Grönlidiin miniän sairauden aikana, käveli edestakaisin lattialla tuuditellen pienoista käsivarsillaan, ja lauloi äänellä, joka soi kuin torninvartian: "Nuku, sydänkäpynen! Nuku, kun ma laulelen." Rasmussen kuunteli laulua myöntävästi nyökäyttäen päätään, ikäänkuin hän olisi tahtonut siten osoittaa kaikesta sydämmestä samaa toivovansa.
Tiedänpä yhtä, tiedän kumminkin, Salossa että laulat soreasti. LAURI. Kyll' olen laulellut, mutt' koreasti... AINA. Niin kyllä. Laulujas mä kuuntelin Niin tarkoin, että muistiss' on ne mulla. Kun toisten tänne tulet jällehen Nyt saatkin joka päivä tänne tulla Ne kaikki sulle silloin laulelen. LAURI. Yhdessä laulelemme sitte noita.
Kronan rannalla, kuss' ei pauhu Kosken ääneni kuulua suo, Yksin laulelen nyt vaan Yölle huolia sydämein. Mulle tullos sa, silloin jälleen Riemuun nousevi lauluni taas, Vielä Rurmarin nimen Viepi aikojen aikoihin. Impi, suositko muiston ääntä? Joskus vielä sen lausua suo: Näin se lauleli Rurmar, Kun Oihonnahan silmäsi."