United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas. Ja myrsky se raivoo vieläkin. En unhoita impeä temppelin. Ken tulta on, se tulta palvelkoon. Ken maata on, se maahan maatukoon. Mut kuka tahtoo nousta taivahille, näin kaikuu kannelniekan virsi sille: Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua? Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen. Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen.»
Ulkona syys-sade synkkänä putoo. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat, halla vei viljan, karhu kaasi lehmän tai tuli poltti pirtin.
Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain, Se aioist' on ensimmäisen Kustaan. Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen, Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen, Sen saa hän, jos elän vain niin kauan. Nyt korjattu on heinä ja ruista niitetään, Oi Herra, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata.
Voit, maidot jätti päästäkseen Kotihin vaivaiseen. Niin, runsaat ruuat heitti hän Ja herkut, hyvän elämän. Ja palas nälkään, puutteeseen, Köyhyyteen jällehen. Uskollisuutens' tähden vaan Hän laihaks saattoi ruumistaan, Ja ennen kärsi nälkää hän Kuin jätti ystävän.
Niin rakastatte kuoloa, kauhun öitä, te veriviholliset, te veljekset! Charles Baudelaire Kuin enkeli kepein siivin sun vuoteellesi hiivin, yön tullen hämärän sun uness' yllätän. Sua suutelen, armahin, hienoin ma suudelmin kuudan-vienoin ja kuin käärme kostehin ja kylmin, petollisin. Taas koitteessa kalpean aamun näät väistyvän valkean haamun tulen illalla jällehen.
Vaadit mun visertämähän taas iloja ihmisviidan, minut laadit laulamahan, jällehen kipuja järjen, minut, miehen tuonen-tyynen, minut, jo elämän-oudon, hapsin ammoin harmenneisin leikeissä suvisen lemmen. Mykistyisin myös sinulle.
Varjojen peittää Anna min nautit sa, Unhottaa, peittää Päivän on tapana; Voit unen rauhassa Unhottaa, heittää. Maljanesitys Lönnrotille. Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa 28/2 1867. Mikä ompi ihminen? Mielikuva ainoasti, Ilmestyy mi nopeasti, Pian haihtuu jällehen. Kun hän käypi maailmaa, On hän virvantulenlainen, Jonka tuuli nousevainen Sammuksihin puhaltaa. Mikä ihmishenki on?
Heit' ennen ei he olleet nähneetkään. Heit' tervehtivät lapset hämillään. Ket' etsitte? ne sanat ukko lisää. Me haeksimme äitiä ja isää. Mi nimenne? Frans minun nimen' on. Ja minun Mimmi. Ihme verraton! Frans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme, Jotk' aikaa sitte hukkui suruksemme. He erään' iltan' astui venheesen, Eik' enää tulleet kotiin jällehen. Me emme hukkuneet.
Koht' ovi aukes naristen, Ja joulupukki astui tuosta, Mokoma suurisarvinen, Ja kookas, harmaaturkkinen, Taa äidin Roosa aikoi juosta. Hän kysyi niinkuin torvella Het' äreällä äänellänsä: Onk' olleet lapset siivoja? No niin ja näin, vaan vihdoinpa Hän mumis jotain mielissänsä. Hän meni, palas jällehen, Ja Roosaltakin loppui pelko.