Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. kesäkuuta 2025
Totta Herra hekkumasta estät emon lempilasta. Nyrkin vielä viimeks näin kohotetun taivoon päin, huudahdin ja heräsin ma, hereilläkin vapisin ma. Ethän Luoja milloinkaan hänen salli horjahtaa itse-uhmaan ylpeähän, jumalaansa kieltämähän? Mieli nöyrä hälle suo! Tai jos tahtosi on tuo, tapa ennen taisteloihin, syökse synnin nautinnoihin! Herra! Mitä huusinkaan! Ethän kuullut kauheaa?
Kenpä nyt ensin, kenp' oli viimeks sortuva siinä vaskisen Areen tai Priamon pojan Hektorin peitseen? Teuthras, mies jumalaimo, ja ohjaskelpo Orestes, Oinomaos, Helenos, vesa Oinopsin, sekä Threkos, mailt' Aitolian mies, vyövälkky Oresbios vielä; Hylen hän asujoit' oli, aarteistaan visu aivan, siell'-asujoinapa muit' oli myös boiootteja, kussa viljavat vainiomaat Kefisis-järveä kiertää.
REGAN. Miks kirjoitti hän Edmundille? Eikö Suusana olis kylläks? Jotain varmaan; Se on en tiedä mitä. Suosin' sua, Avata jos saan kirjeen. OSWALD. Ennemmin ma REGAN. Sun rouvas, tiedän sen, ei miestään lemmi, Se varma on. Kun viimeks oli täällä, Hän lemmen katseit' ihmeen viehkeitä Loi Edmundiin. Sin' olet yhtä juonta. OSWALD. Minäkö, rouva? REGAN. Vakaasti haastan: olet, sen ma tiedän.
Siis, niinkuin sanottu, antakaa anteliaisuutenne nyt hiukan torkahtaa; minä sen kohta herätän. VIOLA. Hän tuossa tulee, pelastajani. HERTTUA. Tuon muodon minä muistan hyvin aivan; Mut kun sen viimeks näin, se oli musta Kuin sotisavun tahrima Vulkanus.
Niin itkekin siis, ilost' itke, kulta! Noin sun kun nään, voi, kuink' oon onnekas! Suo suudella mun kyynelees! Näin, kas! Oi, tuhat suudelmaa nyt saatkin multa. Nyt sylihini tullos! Kauvan onkin, Kun silmäis sinitaivon nähdä sain, Kun viimeks', impen', istuit polvellain, Ja ruususuulles painoin suutelonkin.
IMOGEN. Jos voisit rantaan juuttua ja laivaa Jokaista urkkia! Jos kirjoittaa hän, Ja sit' en saa oi, kirjeen kato oisi Kuin kadotettu armo! Mitä viimeks Hän lausui? PISANIO. Valtiaani, valtiaani! IMOGEN. Ja liinaa viuhtoi? PISANIO. Jopa suutelikin. IMOGEN. Tunteeton vaate, mua onnekkaampi! Ja siinä kaikki?
Sanotaan, toivoss onni on; mut menneisiin taas lempi vaipuu: se kiintyy riemuin muistohon, ja ensi tunteet viimeks haipuu. Mit ihannoimaan muisto jää, se muinoin oli toivon tuomaa; sen muisto kalliiks pyhittää, vaikk' kadonneen jo toivon huomaa. On tyhjää kaikki, harhaa vaan: tulevat pettää, kaukaa väikkyin; et menneitäs saa palaamaan, ja nykypäivääs katsot säikkyin!
Ja teltankin piti seisoa niin, "ett' urhot tilkkasen sais, jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin, tai haava jos vaivuttais." Ja jos teltan tilkkuja harmaita sinä katselit tarkemmin, näit luoteja käynehen vieraina, sitäp' eukko se kerskaskin. Ma kerron vielä, jos sallit sä, teon, jonka ma viimeks näin. Oravaisten hurmekentiltä taas käytihin pohjaan päin.
Mun muuttui hänen katsannostaan mieli kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus, jumalten kumppaniksi mennen mereen. Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy, kokea moista joll' on ollut armo. Olinko vain se itsestäin, min viimeks loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija? Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.
Jos sallit, niin erän kerron nyt, min viimeks eukkoa näin. Oravaisten päiv' oli päättynyt, pois väistyttiin veripäin. Oli Lotta myötä, hän korjuuseen sai kamppeensa vaivoin vaan, kojun, rattaat, lekkerin mittoineen ja ontuvan hiirokkaan. Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas kävi tuttuhun tarjoiluun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.
Päivän Sana
Muut Etsivät