United States or Cameroon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni. Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse. En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan.
Näät aaltojen Herra Halk' aaltoin sen vei. Hän ruorissa istuu, Siks vaivu se ei! Ja kunnes Hän laivaa Vain ohjata saa, Se kunnolla kyntää Mert' aaltoavaa. Ja estää ei tyrskyt Voi rientoa sen: Kuin kotka se lentää Yl' lainehien! Jo soi'os, soi'os, veljeysvirsi, Kajahda, laulu siskouden! Pois sulata sä syönten kirsi Väliltä Suomen lapsien! Ja velje'yden liittohon Kokoa voimat nuorison!
Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi. On vaalea kesä-yö.
Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee hänen taasen luoliinsa armoton peikko. Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan.
Me saatamme tästä huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen mielenliikutuksen valtoihin.
Hän ei vielä tietänyt, kuinka pahoin Toivo oli käsivartensa loukannut, hän tiesi vaan että niin oli tapahtunut. Vähän sen jälkeen, kun hän oli kynttilänsä sammuttanut, kuuli hän kahdeksan kauniin äänen akkunansa edessä laulavan: "Hiljaa oi aivan, Myrskystä vaivu pois" j.n.e. Tunnetut laulajamme kunnioittivat murheellista äitiä serenaadilla. Tunnusta, Emmaseni, että tämä oli kaunis teko.
Taas tuo lakastunut pikku oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan? Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa mutta samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan tyttö vaipuu uneen ... ja jollei vaivu, mitä siitä?
"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä." Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli seuraavan ikivanhan käärmeluvun: "Varro, sa käärme! Kimpuile, koira! Kuolasi myrkky purkaos maahan; miehet ja immet jättäös rauhaan. Tyhjäksi vaivu, kelvoton konna, uppoa yöhön!
Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden: Rakastatko minua?
Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: »Sull' ei ole oikeutta surra, ei, ja nuori sa oot, se tiedä!» Ne syöksevät puukon sydämeen, ne pistävät silmähän okaan, ja sanovat: »Et sinä sortua saa ja et saa vaipua lokaan!» Ei, elkää peljätkö! Murru ma en. Se onni ois liian suuri. Eikä se lokahan vaivu se, joka loasta nousevi juuri,