Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. kesäkuuta 2025
"Hyvästi, herra pastori! No, joko te menette pois! Vastahan kello on lyönyt kaksitoista. Hyvästi, rouva pastorska! Kiitoksia vaan käymisestänne!
Nyt saatan iloiten Jaakon vastahan mennä, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkahampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!". "Hm parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tästä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi". Liisu meni, ja muori jäi miettimään.
Eipä tottakaan! Se linnan pihaan, Dmitrini, seisahtuu. Suloinen hämmästys, mutta särkevä, Löi linnan haltiattaren sydäntä. Iloisna tok' hän ylhäistä vierastaan Ehätteleepi vastahan ottamaan Ja kiirein joutuu hän heti porstuaan. Kas, tuossa tsaari on jaloudessaan! Kas, minkä äiti nyt näki! Poikaansa Hän näki kuinka tsaari nyt syleili Ja häntä suulle, otsalle suuteli.
Tuli kerjuri vastahan tiellä: »Ropo köyhälle, herra, suo! Ei varrellein edes vaippaa hän jättänyt, ryöväri tuo.» Pyhä Martti, mahtava piispa, ei miettinyt kauempaa, löi kahtia vaippansa kalliin: palan suuremman kerjuri saa.
TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle): Tää kesäpäivä ihana Muistot herättävi hengen Raskahat sulo Suomesta. Oi, josp' oisi ollut aina Tekemättä teko musta! Muistan kuni eilispäivän Ajan kauniin veri kiehui Rinnassani, riehui into: Tahdoin tehdä mainetöitä. Takaisin oi jospa voisin Saada kulta aikakauden, Jolloin eessäni elämä Kaunihina kangasteli: Tilaisuudet tulevaiset Toivon valo kirkasteli; Ruusuhohde maailmalla Sydän täynnä tunnelmia! Silloin olin Rantamäen Kaunihissa kartanossa. Oi, ne Suomen metsäseudut! Mikä hiljainen humina Suloisessa siimeksessä, Tuulen hiljaa huojuttaissa Kuusia ja koivupuita; Käen kultaisen kukunta Helkähdellen harvallensa, Kuni kellot juhlalliset Kutsuvana kuulemahan Jumalamme ilmoitusta. Siellä eläisin ikäni, Kuolisin sen kansan tähden, Jos vain voisin hyödyksensä. Omituinen, itsenäinen Luonne kansan on todella, Mutta mieltä kiinnittävä: Luja, syvä, uskollinen, Kova niinkuin rautatammi, Mutta hellä ja hymyvä Myöskin, kuni aamurusko, Mikä maata suuteleepi, Havahuttaa luonnon kaiken Yösen pimeän jälestä. Niinkuin honkien humina Suomen metsän syvyydessä Illan rauhaan nukkuvaisen Luonnon kesäisen povella, Niin on luonne suomalaisen: Tyyni, mutta tuntehikas, Hiljainen ja hehkuvainen. Siellä istuin itsekseni, Mietin suuria tekoja. Aina meitä uhkaeli Venäläinen vainolainen; Suomen sukuiset samalla, Heimo hurja Karjalaisten, Jotk' ei onnettomuudeksi Ymmärtäneet olevansa Samaa verta veljiensä Hämäläisten, Suomalaisten. Heitä vastahan herätin Ristiretken, ritareita Sekä suuren sotajoukon Saaden Eerik kuninkaalta, Paavin käskyä odotin, Tietoa ja määräystä, Kuka retken johtajaksi. Silloin ulkona kävelin: Oli kuuma kesäpäivä; Laihopellot lainehtivat Viljavina vainioilla; Tuuli hiljainen suhisi Metsässä, ja ruohokossa Surisivat iloissansa Luonnon pienimmät itikat. Juuri silloin saapuvaksi Näin jonkun ratsastajan Viljavainion perältä: Kirje paavilta tulevi, Sinetillä suljettuna Pergamentti-kääry kallis. Kuinka kiehahti vereni! Kuinka silmin ahmivaisin Luin sitä määräystä! Mutta siinä mielestäni Oli vähäisen vajava Käsky, eikä selvitetty Kyllin suorilla sanoilla, Jotta saisin johtovallan Ristiretkellä pyhällä. Silloin henki pimeyden Kuiskutteli sielussani: "Lisää tuohon yksi sana Tahi kaksi selvemmäksi Käypi kaikki eikä tässä Mitään pahaa" kirottua
Sano tuonne tultuasi pimeähän Pohjolahan: 'Kova on kokko kourin saa'a, kynälintu kynsin syöä." Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa, aitoviertä astuessa. Ennätti emo kysyä: "Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani! Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi?
Virstan vastahan menisin, Virstan kahen kaapsahtaisin, Aitoja alentamahan, Siltoja siventämähän, Veräjiä aukomahan, Porttiloita purkomahan. Sitte kättä käppäjäisin, Jos ois käärme kämmenpäässä; Suuta kanssa suikkoaisin, Jos ois suu suen veressä; Kiini kaulahan kapuisin, Jos ois kaima kauluksessa; Vielä vierehen viruisin, Jos ois vierus verta täynnä. Kun mun kultani tulisi.
Jos tuo lahta soutamassa Oisi pursin pienoisin, Souda häntä, tuudittele, Kuin mie sousin, tuuditin. Vaan jos astuis vastahasi Niinkuin aina astui mun, Sylit hälle suorittaasi Vastahan pitäisi sun. Vaan jos hänt' et tapaella Paikoilla tutuilla vois, Jos jo turve tyynelläni Peittehenä päällä ois, Heitä kukka kunnahalle, Hiljaa kuiskaa hautahan: Tulemass' on kultasikin, Jälestäsi Tuonelaan.
ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä hiljan täytin kaksikymmentä vuotta. JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen, vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää.
»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin.» »Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski. »No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään jatkoi: »Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai?
Päivän Sana
Muut Etsivät