Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. kesäkuuta 2025
Mutta muistossamme Ain' ihanana Suomi kangasteli, Ja sielussamme epäilys ja toivo, Kuin sodan ristituli, tuiskasi. Mut kerran päällämme kun taivas välkkyi Ja vapauden tunne tulta iski, Niin murtui kahleet, ja me rynkäsimme Pois Tartaruksen hirmu-luolista Kuin jalopeurat rautahäkistänsä.
Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita, hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut.
Ukon wälinpitämätön luonnonlaki kangasteli waan alati mielessäni. Tuwassa olewat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssiwat lumi=hiutaleet oliwat eläwinä kuwina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa.
Olin kuullut kehuttavan, että Porkkalan niemen länsipuolella oleva Tavastfjärd olisi hyvin kalainen ja se kangasteli mielessäni koko kesän, kunnes vihdoin päätin lähteä sitä verottamaan. Sinne päästäkseen olisi ollut kierrettävä koko pitkä niemi, mutta kun sinne sanottiin päästävän toistakin lyhempää tietä vetämällä vene erään kannaksen poikki, niin lähdin etsimään sitä.
Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös. Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen.
Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo kunnian tanterella.
Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa mutta nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi, sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka kaikki oli taas hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan takana kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan, tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin kipeästi, niin kipeästi!
Tämä onnistui kuitenkin vaan puoliksi, sillä hänen sielunsa silmissä kangasteli aina tuo lumoava lukkarin puustelli Ongermanjoen rannalla ja sen kauniin emännöitsiän "lukkarin Marin" kuva. Rehellinen, vanha lukkari oli jo mennyt isäinsä luokse, vilpittömästi surtuna ja kaivattuna seurakuntalaisiltansa, joille hän aina oli ollut viisas ja luotettava neuvonantaja.
TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle): Tää kesäpäivä ihana Muistot herättävi hengen Raskahat sulo Suomesta. Oi, josp' oisi ollut aina Tekemättä teko musta! Muistan kuni eilispäivän Ajan kauniin veri kiehui Rinnassani, riehui into: Tahdoin tehdä mainetöitä. Takaisin oi jospa voisin Saada kulta aikakauden, Jolloin eessäni elämä Kaunihina kangasteli: Tilaisuudet tulevaiset Toivon valo kirkasteli; Ruusuhohde maailmalla Sydän täynnä tunnelmia! Silloin olin Rantamäen Kaunihissa kartanossa. Oi, ne Suomen metsäseudut! Mikä hiljainen humina Suloisessa siimeksessä, Tuulen hiljaa huojuttaissa Kuusia ja koivupuita; Käen kultaisen kukunta Helkähdellen harvallensa, Kuni kellot juhlalliset Kutsuvana kuulemahan Jumalamme ilmoitusta. Siellä eläisin ikäni, Kuolisin sen kansan tähden, Jos vain voisin hyödyksensä. Omituinen, itsenäinen Luonne kansan on todella, Mutta mieltä kiinnittävä: Luja, syvä, uskollinen, Kova niinkuin rautatammi, Mutta hellä ja hymyvä Myöskin, kuni aamurusko, Mikä maata suuteleepi, Havahuttaa luonnon kaiken Yösen pimeän jälestä. Niinkuin honkien humina Suomen metsän syvyydessä Illan rauhaan nukkuvaisen Luonnon kesäisen povella, Niin on luonne suomalaisen: Tyyni, mutta tuntehikas, Hiljainen ja hehkuvainen. Siellä istuin itsekseni, Mietin suuria tekoja. Aina meitä uhkaeli Venäläinen vainolainen; Suomen sukuiset samalla, Heimo hurja Karjalaisten, Jotk' ei onnettomuudeksi Ymmärtäneet olevansa Samaa verta veljiensä Hämäläisten, Suomalaisten. Heitä vastahan herätin Ristiretken, ritareita Sekä suuren sotajoukon Saaden Eerik kuninkaalta, Paavin käskyä odotin, Tietoa ja määräystä, Kuka retken johtajaksi. Silloin ulkona kävelin: Oli kuuma kesäpäivä; Laihopellot lainehtivat Viljavina vainioilla; Tuuli hiljainen suhisi Metsässä, ja ruohokossa Surisivat iloissansa Luonnon pienimmät itikat. Juuri silloin saapuvaksi Näin jonkun ratsastajan Viljavainion perältä: Kirje paavilta tulevi, Sinetillä suljettuna Pergamentti-kääry kallis. Kuinka kiehahti vereni! Kuinka silmin ahmivaisin Luin sitä määräystä! Mutta siinä mielestäni Oli vähäisen vajava Käsky, eikä selvitetty Kyllin suorilla sanoilla, Jotta saisin johtovallan Ristiretkellä pyhällä. Silloin henki pimeyden Kuiskutteli sielussani: "Lisää tuohon yksi sana Tahi kaksi selvemmäksi Käypi kaikki eikä tässä Mitään pahaa" kirottua
Päivän Sana
Muut Etsivät