Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. toukokuuta 2025
MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima, Kuin rautatammi ennen jykevä, Nyt menehtyy kuin korsi tulessa, Ja poveheni rynkää pimeys. Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo, Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois, Kun korkeuden säde häntä kohtaa. Niin väikyn tässä sorrettuna minä, Ja myrsky ijäisyyden merestä Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla, Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (
Sattumaltaan oli siinä paikassa kallioiden väliin kasvanut iso rautatammi, joka juuresta oli vähän eteenpäin väärä, vaan sitten oli taipunut takaisin ja ylennyt ilmaan, johon luonto saattaa kaikki kasvit. Kiiveten milloin tämän oksia; milloin ulos pistäviä kallionmöhkäleitä pitkin, pääsi hän linnan aseman tasalle, koska kaikki Numidialaiset innostuneina oleskelivat taistelevain lähisyydessä.
TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle): Tää kesäpäivä ihana Muistot herättävi hengen Raskahat sulo Suomesta. Oi, josp' oisi ollut aina Tekemättä teko musta! Muistan kuni eilispäivän Ajan kauniin veri kiehui Rinnassani, riehui into: Tahdoin tehdä mainetöitä. Takaisin oi jospa voisin Saada kulta aikakauden, Jolloin eessäni elämä Kaunihina kangasteli: Tilaisuudet tulevaiset Toivon valo kirkasteli; Ruusuhohde maailmalla Sydän täynnä tunnelmia! Silloin olin Rantamäen Kaunihissa kartanossa. Oi, ne Suomen metsäseudut! Mikä hiljainen humina Suloisessa siimeksessä, Tuulen hiljaa huojuttaissa Kuusia ja koivupuita; Käen kultaisen kukunta Helkähdellen harvallensa, Kuni kellot juhlalliset Kutsuvana kuulemahan Jumalamme ilmoitusta. Siellä eläisin ikäni, Kuolisin sen kansan tähden, Jos vain voisin hyödyksensä. Omituinen, itsenäinen Luonne kansan on todella, Mutta mieltä kiinnittävä: Luja, syvä, uskollinen, Kova niinkuin rautatammi, Mutta hellä ja hymyvä Myöskin, kuni aamurusko, Mikä maata suuteleepi, Havahuttaa luonnon kaiken Yösen pimeän jälestä. Niinkuin honkien humina Suomen metsän syvyydessä Illan rauhaan nukkuvaisen Luonnon kesäisen povella, Niin on luonne suomalaisen: Tyyni, mutta tuntehikas, Hiljainen ja hehkuvainen. Siellä istuin itsekseni, Mietin suuria tekoja. Aina meitä uhkaeli Venäläinen vainolainen; Suomen sukuiset samalla, Heimo hurja Karjalaisten, Jotk' ei onnettomuudeksi Ymmärtäneet olevansa Samaa verta veljiensä Hämäläisten, Suomalaisten. Heitä vastahan herätin Ristiretken, ritareita Sekä suuren sotajoukon Saaden Eerik kuninkaalta, Paavin käskyä odotin, Tietoa ja määräystä, Kuka retken johtajaksi. Silloin ulkona kävelin: Oli kuuma kesäpäivä; Laihopellot lainehtivat Viljavina vainioilla; Tuuli hiljainen suhisi Metsässä, ja ruohokossa Surisivat iloissansa Luonnon pienimmät itikat. Juuri silloin saapuvaksi Näin jonkun ratsastajan Viljavainion perältä: Kirje paavilta tulevi, Sinetillä suljettuna Pergamentti-kääry kallis. Kuinka kiehahti vereni! Kuinka silmin ahmivaisin Luin sitä määräystä! Mutta siinä mielestäni Oli vähäisen vajava Käsky, eikä selvitetty Kyllin suorilla sanoilla, Jotta saisin johtovallan Ristiretkellä pyhällä. Silloin henki pimeyden Kuiskutteli sielussani: "Lisää tuohon yksi sana Tahi kaksi selvemmäksi Käypi kaikki eikä tässä Mitään pahaa" kirottua
PELLERVO. Väinö on nuori vanhanakin: Rautatammi ei rapistu. SIIRA. Tässä on sarja sulhasia: Itko, Pitko, Tiira, Siira. Reima miehiä jokainen. Kaikilla on meillä naiset: Airi, Mairi, Hemmi, Lemmi, Kaikki Joukolan joelta, Kevätjuhlan kukkasia. Tänne jäätte, eikö totta? AIRI. Totta, jos hyvin pidätte. SIIRA. Ei se suistunut sudelle, Joka suistui sulhaselle. AIRI. Jätä jo, Kirri, musta mieli!
Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi ja päälle pilvien se nosti pään ja yli maan sen ylväs latva nousi ja taivon kaiken katti lehvillään; ja turhaan ampui päältä päivän jousi ja turhaan kuuhut kylvi välkettään. Se tammi taivon valon maasta sulki ja yössä kaihomielin kansa kulki.
Päivän Sana
Muut Etsivät