United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
"No, sitte minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja menehtyy horrostilaan. Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan.
Vanhurskaus ... musertava laki ... sieluni menehtyy ... niinkuin vuoret vyöryvät nuo äärettömät vaatimukset sen yli... Herra, kuka voi sinun edessäsi kestää... Eikä kuitenkaan ole mitään pakopaikkaa... Hirmuinen Jumala ei myönnytä kirjaintakaan pyhästä laistaan ... minun täytyy ... minun täytyy..."
Ei, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain: on luonto meille suonut kyyneleet ja tuskanhuudon, kun jo menehtyy mies lopulta. Ja mulle yli kaiken se tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän syvintä valtaa valittaakseni: ja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja soi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin. TASSO. Oi jalo mies! Sä olet luja, vakaa, ja minä aalto vain, jot' ajaa myrsky.
Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja, sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy; vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen kansalle.
XIV. Kun oli Sokrates tämän puhunut, otti Kebes suun vuoroa ja sanoi: "Kaikki muu näyttää minusta olevan hyvin puhuttu, mutta mitä sieluun tulee, Sokrates, niin ihmisiä suuresti arveluttaa se heidän pelkonsa, ett'ei sielu, ruumiista erottuansa, enään muka ole missään olemassa, vaan että se samana päivänä kuin ihminen kuolee, menehtyy ja hajoaa; ja että se, niinpian kuin se erkanee ja lähtee ulos ruumiista, haihtuu tyhjiin ja leuhahtaa pois kuni hengähdys tai savu, eikä enään ole missään olemassa.
Vaan Martilla oli harmia vaimostansa, joka ei ensinkään olisi sallinut miehensä antautua tietäjäksi ja siitä syystä tylysti kohteli kuuluisaa kengäntekijää. Eräänä päivänä tämä lähti tiehensä, sanoen Martille: Jos meidän yhteinen asiamme menehtyy, niin minä huomen-aamulla annan teille siitä tiedon, tavalla, jonka te yksin ymmärrätte.
MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima, Kuin rautatammi ennen jykevä, Nyt menehtyy kuin korsi tulessa, Ja poveheni rynkää pimeys. Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo, Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois, Kun korkeuden säde häntä kohtaa. Niin väikyn tässä sorrettuna minä, Ja myrsky ijäisyyden merestä Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla, Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (
Sillä mikäpä estää, että sielu syntyy ja alkunsa saa jostain muualta sekä on olemassa, ennen tulemistansa ihmis-ruumisen, mutta, tähän tultuaan ja tästä jälleen erottuaan, sitten itsekin kuolee ja menehtyy?" "Oikein puhut, Simmias," sanoi Kebes.
»Hänhän aivan menehtyy», huusi ääni hänen povessaan. »Hän kuolee sinun tähtesi!» Hän tarttui tytön käteen, joka hervotonna jäi lepäämään hänen käteensä. »Regina puhu toki etkö lainkaan iloitse siitä, että olen täällä jälleen?» Regina kyyristihe kuten silloin, jolloin hän vielä pelkäsi lyöntejä.
Sydämenlyönnit, jotka tuntuivat puuskahtelevan aivan kurkkuun saakka, varottivat häntä: »Ole varuillasi ole varuillasi tämä on viimeinen kerta, kun hän johdattaa sinua kiusaukseen». »Viimeinen kerta!» kuului vastakaiku hänen povestaan. »Hän kuolee! Hän menehtyy ikävään ja tuskaan.» Hänestä oli kuin arpea alkaisi polttaa hänen alahuulessaan.