United States or Belgium ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kevät sydämen on arka, siksi itkee Seidi parka, siitä, herra, kyynelet on nää! »Missä leimuu Pohjan liesi, riutuu nyt, kuin hän, kentiesi murhein morsian; tänne kyynelkatse kääntyy, anoo armastaan, mi nääntyy, kauas jääden vangiks voittajan.»
Jumala siunatkoon tätä hetkeä, jona jälleen näen sinut: olen sinua niin odottanut." "Ystäväni, Jumala olkoon kanssasi! Mitä uutisia on sinulla kuningattaresta?" "Voi, ystävä, raskaita uutisia. Kuningas rakastaa häntä ja tahtoo juhlia häntä, mutta siitä asti, kun sinä lähdit maanpakoon, hän vain riutuu ja ikävöi sinua. Voi miksi tuletkaan hänen näkyviinsä!
Uriah'n äidin silmä oli paha silmä koko muulle mailmalle, ajattelin minä, kun se kohtasi minut, olipa se kuinka hellä hyvänsä Uriah'lle, ja minä luulen, että hän ja hänen poikansa rakastivat toisiansa. Se siirtyi nyt minusta Agnes'iin. "Ettekö te näe, että hän riutuu ja hiukenee, Miss Wickfield?" kysyi Mrs. Heep. "En", lausui Agnes, tyvenesti jatkaen työtänsä.
Kukista ensin rietas pappikunta, Jonk' orjuudessa kansan henki nääntyy, Ajatus, tunnon matkasoihtu, riutuu Ja tunne luopuu järjen aviosta, Himona irstaillen. Seedek ja hänen pappikuntansa lankeavat polvilleen, kädet taivasta kohden. SEEDEK. Baal, auta meitä; Vihasi nuoli vainojaamme heitä! Nousevat. Nyt nouse, kansa, joutuin temppeliin, On aika turvata jo jumaliin!
Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen. Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään ovelammasta rakkauden kepposesta.
Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa, iät omaan hän kuvaansa tuijottaa. Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu! Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu. Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei, Narkissos mun huutoain kuule ei. Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu, mut mun lempeni ääni ei vaieta voi. Se mun kuoltuanikin soi ja soi.
Ja yhä riehuu se rinnassain Ja yhä mielessäin soi. Ma aina jotain kaipajan. Ja aina jotain ma odotan. Mi ompi tunne tuo syömmessäin, Mitä hurja ma aattelen? Mi murhe kalvavi rinnassain? En tiedä, mit' vuottelen. Vaan aina jotain ma odotan. Ja aina jotain ma kaipajan. Ma aina jotain odotan, Ain' syömmein kaipaavi, En tiedä mitä haluan, Miks' riutuu rintani. Vaan aina jotain puuttuu multa.
ANIAN. Kuitenkin, mun täytyy lähteä. MARGARETA. Kuolemaan! ANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa? MARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän valtaansa. ANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! ANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. Ylevänä uhrinahan kuolet edestä isiesi maan! ANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!
Ja vanha Antero, ukko parka, Hän hakkaa käyränä halkojaan, Hän ennen ain' oli naurusuinen, Van nyt on katseensa synkkä, arka, Hän tarkkaa työtään ja jalkojaan. Hän välttää ihmisten katseloita, Ei puhu koskaan, ei kellekään; Hän riutuu, sielua tuska kalvaa, Hän väistyy vastahan kulkijoita, Ja itkee ollessa yksinään. Kuijan Lassi. Perk'kankaalla, Hallalan tiellä On Kuijan Lassilla mökki siellä.
Mutta ken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä taivaanvuori, ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty seisomaan.