United States or Colombia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä. Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan enemmän.
Sen sukulaisuus Oksasen Suomen vallan kera on helposti havaittavissa: sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö» jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on tämän aste-eron aikaan saanut.
Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin erottaneet. Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla.
Ja hänen paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä ylempänä. Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä.
Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös. Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen.
Tyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat silmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa valkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta kirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään oli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti mursi puhetulva tiensä.
Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme, »paimenet ja paimenettaretpa, laitumella lammaskarjojansa säännellen vain sävelillä huilun tahi talutellen punapauloin, simoa ja suudelmia söivät.» Osoittaessaan, miten »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, taideniekan taulull' on ihana»,
Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena, itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea piilevän povessansa.
Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jänneksellä kansallisen suuttumuksen, suomalaisen pyhän vihan syvemmän kaikupohjan. Säkeet sellaiset kuin: »Poikas myös, moni kunnoton, oi, pöyhkänä päätäsi tallaa...»
Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.