United States or Estonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuin tähypaikastaan polo paimen keksivi pilven kiitävän päin meren päältä, kun viuhuu läntinen vinha; pilvi se pilkottaa pikimustana, katsoen kaukaa, veen yli viistäissään, rajumyrskyä kantavi myötään; kaitsija kammostuu sitä, vuohet johtavi luolaan: noin kera Aiaan kummankin, jumaluljahan urhon, taajat liikkuivat rivit, taistoon rientäen tuimaan, tummina, sankeanaan salamoivaa kilpeä, peistä.
Virkki, ja vaunuiltaan tamineissaan karkasi maahan; ryntäill' urhon kammottain sopa vaskinen kalskui, konsa hän hyppäsi, rohkeinkin sitä säikkynyt oisi.
Virkki, ja vaunuiltaan Sthenelos heti hyppäsi maahan, astui luo, veti pois olast' urhon vinheän nuolen; pulppusi vain pukineen punossilmukkain läpi hurme; turvasi noin sotaärjyinen Diomedes Atheneen: "Oi tytär aigiinkantaja-Zeun, väkiverraton, auta!
Ei sovi tuot' urhon kuulla, Vesi ei olvesta vetele. Ajattele kevätpääsky, Tullut tänne muilta mailta, Kuvannut vihantanurmen, Lehtiä ja kukkasia, Tuulta lemmen lämpimätä, Pesän pehmoisen tekoa. Mitä on tavannut täällä? Karkean lumivihurin, Tuulen tuiman ja purevan. Minäkin, poloinen pääsky, Kevättäni kaipaelen Sinä valmistat vihurin. Haastat silmäni vesille. Jouko, heitämmekö retken?
Minä Pohjan valtiatar Häihin kutsun kaiken kansan: Riistarikkahat, upeat, Rujot, rammat ja sokeat, Keskikansan kaikenlaisen. Laulajan ylinnä kutsun; Vaan en kutsu Lemminkäistä, Riitaurhoa rivoa. Tule, kansa, ja iloitse! PELLERVO. Pois jätätkö Lemminkäisen, Leikin ja kisojen urhon? Murinaa joukossa.
Hän silmän-riemuni ol' ainainen, hän mulle tuttu, minä hälle en. Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen, se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli; kuin luoti löi ja sattui sana sen, siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli; sen pelkkä raiku todisteen jo toi, ett' urhon suoran rinnasta se soi.
Ne veljessotaan tahdon yllyttää, hävitän toisen toisella ja uuden luon kansan raunioille entisien, min veri on kuin Alkibiadeen: puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä, puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä, puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan armautta päivän, hengen hienoutta, hitunen hekkumata Persian ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain, näin valmis Alkibiadeen on nektar, min tarjoan ma taivaan jumalille.
Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu, maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan. Anna Herra armosi paistaa! Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää. On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!
Isä määräs sulhon toisen: Impi häitä pakeneepi. Metsä öinen huokaileepi, Siinä liitää haamukansa. Impi häitä pakeneepi: Ritar' noutaa armastansa. Siinä liitää haamukansa, Täyttäin korven kulmakkehen. Ritar' noutaa armastansa, Haamu urhon kaatunehen. Täyttäin korven kulmakkehen Veisaa joukko tuonelainen. «Haamu urhon kaatunehen,» «Sua seuraan, armahainen!»
Virkkaen noin urot jätti jo nuo sekä luo meni toisten. Tydeun poian nyt näki, urhokkaan Diomedeen, seisovan vaunuillaan vakavill', eess' uljahat varsat; häll' oli vierellään Sthenelos, Kapaneun jalo poika. Nuhteli valtias noin, Agamemnon, kun näki urhon, noin sanat siivekkäät heti virkkoi kuuluvin äänin: "Voi toki, Tydeun poika sa, valjakonsuistajan aimon!