United States or Eswatini ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin etsii aavan rannan hietikosta mies turhaan helmeä, mi salattuna on äänetönten kuorten kätköhön. PRINSESSA. Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei Urbinon herttua ois meiltä vienyt pois sisartamme, lempeästi vuodet ois meiltä vierreet onness' ainaisessa. Vaan kaivata nyt saamme kipeästi tuon armaan naisen raikast' eloisuutta ja uljuutta ja älyn rikkautta.
Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää. Suojelematt' ei jäänyt maamme, harvennut todistaa sen joukko urhokas. Eespäin nyt jalo lippu uljakas! Täss' suomalaiset on sun henkivartijas. V
Trubaduurein lauluja laulellen unelmissas näät ritareita, elät seurassa henkien menneiden, jumalaskin lie joku seita. Tää aik' ei mun ole aikani myös, on velttoa, voimattuutta, mut tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss': ne tietävät aamua uutta. Mua miellytä ei tää nykyisyys, ei muinais-aikojen taika, mun vuodenaikani ei ole syys, vaan tou'on ja toivojen aika.
kun päässyt olin, tunsin keuhkojeni niin hengästyneen, etemmäksi että en jaksanut, vaan alas istuin heti. Nyt Mestari: »Sun aik' on tarmostua, ei istuen näät untuvilla eikä matolla maaten maine saavu koskaan. Ja maineetta ken elämänsä elää, hänestä moinen jää vain jälki maahan kuin savu ilmaan, vaahto veteen jättää.
Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu, maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan. Anna Herra armosi paistaa! Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää. On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!
Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille. Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit. En luotu muurariks, en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.
Hän yksin seisoo, ilman saattajaa, nuor' asemies aik' ajoin ainoastaan tuo viestin, saapuu, pois jo samoaa; mutt' eessä, takana on, turmaa, kuolemaa uhaten, sotajoukko toista vastaan. Niin talvenkolkkona kuin ruumis paareillaan nyt tuossa Siikajoen seutu makaa; mut kolkompi on nähdä sota Suomenmaan, tuo kurja kulku pakoon kunniattomaan, ja kuulla ryssäin pilkkanauru takaa.
Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli hirsipuussa. Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa. Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten. Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.
kun päässyt olin, tunsin keuhkojeni niin hengästyneen, etemmäksi että en jaksanut, vaan alas istuin heti. Nyt Mestari: »Sun aik' on tarmostua, ei istuen näät untuvilla eikä matolla maaten maine saavu koskaan. Ja maineetta ken elämänsä elää, hänestä moinen jää vain jälki maahan kuin savu ilmaan, vaahto veteen jättää.
Trubaduurein lauluja laulellen Unelmissas näät ritareita, Elät seurassa henkien menneiden, Jumalaskin lie joku seita. Tää aik' ei mun ole aikani myös, On velttoa, voimattuutta, Mutta tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss' Ne tietävät aamua uutta. Mua miellytä ei tää nykyisyys Eik' muinais-aikojen taika, Mun vuodenaikani ei ole syys, Vaan tou'on ja toivojen aika.