Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Olimme siinä, missä nousseet portaat ei enää; seisoimme jo liikkumatta kuin laiva, joka laskenut on rantaan. Nyt hiukan kuullostin ma kuullakseni jotakin pyöröstä tään piirin uuden, mut sitten käännyin Mestariin ja lausuin: »Isäni armas, virka, mitkä synnit pois pestään piirissä, miss' oomme? Jalka jos seisahtuikin, jatkukoon sun puhees.»
Olimme siinä, missä nousseet portaat ei enää; seisoimme jo liikkumatta kuin laiva, joka laskenut on rantaan. Nyt hiukan kuullostin ma kuullakseni jotakin pyöröstä tään piirin uuden, mut sitten käännyin Mestariin ja lausuin: »Isäni armas, virka, mitkä synnit pois pestään piirissä, miss' oomme? Jalka jos seisahtuikin, jatkukoon sun puhees.»
Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää, ja siksi ikuista, kun on se tyhmää! Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan niin pitäis ei Jagellon tyttären, mut kun ma aattelen, he ettei koskaan tajua tulta hengen korkeuden, ma säälin, että tähän roisto-roskaan sun täytyi valtiaaksi vaivaisten, jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä, keit' oomme me ja kuka olen minä! Tää Turjan heimo!
Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja rytmein seuraavan laulun: Hetkien iltahymni. Kesäpäivän pitkän ja helteisen Oomme väikkyneet. Nyt yön luo uksien harmaiden Oomme säikkyneet; Sulot raienneet Taas laulut on, päivisin vaienneet.
Lähestyä jälleen tohti mikä kuului yhtehen. Kääntyi tunne toistaan kohti, kääntyi katse toisehen. Kaikki, mikä eros kerran, yhtyi halki aavan, yön. Meille siirtyi voima Herran, siirtyi ihme luomistyön. Aamun siivet, kautta vaivain luokses toivat, armas, mun, sinetöi yö tähtitaivain pyhän liiton solmitun. Riemuinemme, suruinemme oomme lapsia me maan.
Se valavi purppuratansa Lumirinnallen, poskillen Ja käsillen hohtavillen, Hämihehkuhun syttyvillen. Ja venho se hiljaa ees Ui laineilla liekkuen, Valo väikkyen verhoo sees Tuon taivahisen. Terve, oi terve sullen! Sun oomme me, iäti sun; Joka liikkuva vehryt lehti, Joka laine mi elää ehti, Joka huokaus tuulten Joka hymyily huulten Sun suomaas on, siunatun.
Luulettenko, Ett' oomme turkkeja tai pakanoita Ja vastoin selvää lakia niin ruttoon Tuon konnan kuolemata joudutimme, Jos meit' ei äärimmäinen pakkotila, Englannin rauha sekä oma turva Ois väkisinkin tähän vaatineet? M
Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.
»Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska», näin Oppaani, »on Judas Iskariotin; pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy. Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu, suun mustan murtelema tuo on Brutus; kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä. On toinen Cassius, tuo vankka-raaja. Mut yö taas ylenee, on aika lähdön, jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»
Lähtee kiiruusti ulos perä-ovesta, jossa sattuu yhteen Jaakon, paronin palvelian kanssa. Kuudes Kohtaus. JAAKKO. Jos kruunun vaatekappaleissa tuo Oi oisi, luulisipa, mielestäni, Ett' kasakan me tänne saaneet oomme. Ma hänt' en suurin tahdo uskoa, Sill' silmä kieltää mitä suusta käy. Hän öisin hiipii pois ja tuntikaudet On kadoksissa. Oikein ei oo laita.
Päivän Sana
Muut Etsivät