United States or Belize ? Vote for the TOP Country of the Week !
Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen. Niin suurina surut ne saapuivat. Mut vilkkuvi ikkunan valo. Mökin lasit on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo. Ja katso!
"Ja pimeästä yöstä Nous joukko peikkojen; Ne tahtoi kansas syöstä Joukosta kansojen". "Ei Suomi vaikeroinut, Se taistellut vaan on, Ja murtaa sitä voinut Ei käsi kohtalon". "Nyt poistunut on taika, Mi meit' on sitonut: On mennyt öinen aika, On aamu alkanut". "Nyt näyttää voimiansa Saa kansa Suomenmaan: Siis työhön uusi kansa, Vie Suomi kunniaan!" Wäinämöinen Tuonelan joella. Tuonetar.
Se uusia töitäkö hornan Nyt rotkoissa kuiskailee Ja vilppiä taisteluvimmaa, Joka ihmiset villitsee. Surumielinen murheenharso Se peittävi hongat nuo, Purot, lähtehet synkiksi käyvät, Kun tuulonen viestejä tuo. Vihakatseita peikkojen luulis Joka pensaasta ilkkuavan, Salaviekkaat askelet tuntuu Ihan taakseni tassuttavan.
Mitä kuiskaat? Lappiko kruununi vei, jonka kehdossa sain minä kerran? Se on valhetta, peikkojen juonta vaan, minä olenhan kuningas satumaan ja jos minun kruunuuni kurkkii ken, niin taivaan salamat murskaavat sen, se kruunu on antama Herran. Hei, Nyyrikki, nokkelajalkainen mies! Sinun täytyy mun kruununi noutaa!
»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin elävästi peikkojen juhlapäivällisiä. »Nyt tulevat!» »Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!» »Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!» »Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!» Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan, en keisarin kruunuun. Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa, kirkas ja sorea suomenkiel'! voitko sa jällehen ankara olla, urhojen kieli, aattehen urhojen, miettehen miesten? Voitko sa olla tappara tarmon, kahleitten murtaja, kansasi kostaja Väinämön kalpa kannella tyynen, talvisen taivaan? Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Ja aallot ne vierii ja tuulet ne käy ja purjeissa täysissä juoksevi haaksi ei tuttuja rantoja enää näy ja peikkojen öisten maaksi on nähty jo unten ja uskon saari, ja virvojen liekiksi taivaankaari.
Tuo talvinen saari on unta vaan ja unta on mustien merten maat nyt peikkojen ruhtinas, turhaan saat tämän venhosen kanssa sa kilvoitella, kun laskee se uudella purjehella kotilahtosen varmahan valkamaan!
Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän sielusta, mielestäin! Ah, miten armaat on kasvosi mulle jälkehen pitkän yön! Kamppaelin taas peikkojen kanssa, saapuivat suhisten luolistansa, tahtoivat tyhjiksi tehdä mun henkeni pitkän työn. Ah, miten armaat on valkeuden parmaat sille, min maailma mustaksi meni ja synkkeni syön!
Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse venyttelemässä täss' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minä; mene sepältä hiivaa perään. Paikalla, sinä lunttu! TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. MAURA. Hoh hoo, tätä mailmaa! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän varmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin syleilemään tätä peikkojen patrunessaa.