Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. toukokuuta 2025
Mä tahdon laulus kuunnella ja sille muodon antaa Oi, jospa vain mun ääneni vois merten halki kantaa, Vapauden laulun laulaisin mä lahden soutajille, Mun laulu heidät tenhoais vesille väljemmille! En tiedä onko kangastus tuo maa, min nään mä tuolla, Vaan sinne tahdon, vaikka mun ois pakko tielle kuolla!
Siellä paistaa luojan päivä, Tuores metsä tuoksuaa, Kukat kukkii kumpuella, Puro pieni pulppuaa. Siellä kuulen kosken pauhun, Siellä linnunlaulut myös, Siellä nään mä, ett' on luonto Sentään parhain taidemies! Mitä huolin valtikasta, Mitä kunniasta. Mitä joukon suosiosta Taikka maailmasta? Mikä on mun elon määrä, Oikeako vaiko väärä Tietoni on elämästä Tästä, tästä Totuuden mä tahtoisin.
Ah! kaipaus täyttää rintani nyt, Kun Lemmetär onpi mun eksytellyt: Se enkeliänsä tok' nähdäni tuo, Mut siipiäns mull' ei varjoksi suo. Tult' isken, kirpovi kipeniä, Vaan yöhön ne haihtuvi höytyvinä: Niin Lemmetär hempeät lapsensa vie, Se menness' on heillä mi tullessa tie. Nyt taaskin taivahan impyen nään! Kah tulta kuin tuiskuvi höyhenistään! Suur kiitos, lahjasi maalle kun tuot!
Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin, Sun kirjokantes aukee kiirehemmin kuin ikkunaasi lentää laulu tää. Sun hohtos silloin päivän pimittää. En onnekses ma tullut elämääsi, en olotilaa tuskatonta tuomaan, ma tulin sulle surut suuret luomaan, mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi. Nään sinut selvään kaikin virheinesi, mut lempimästä laata en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan.
Kiitos, luonnotar, kun sentään sallit, sallit soittaa loppuun laulun elämän! Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä, johonka hiljaa ruumis lasketaan; jo surunuottiansa kuolonkellot nyt käyvät aamun ilmaan soittamaan.
Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt, Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin: suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.
»Hiis vie», hän ärjyi, »ei suju ensinkään, kyll' lentää kuoret männyistä, sen mä nään, vaan ryssä puitten suojassa pääsee pois, te tähtäätte, kuin silmiä teill' ei ois.» Tuon virkkaa tuskin ehti hän viiksistään, kun kieppui Braskin puustista kellellään; kas siinä vastausta jo liioinkin, moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Kai pilkan nään, mi liehuu huulillas, Ja silmässäs nään uhman säihkettä, Nään ylpeyden, mi kaartaa poveas, Ja sentään kurja, kurja oot, kuin mä. Suus tuskaan vääntyy, kun jäät yksin vaan, Nuo silmäs salaa kaihtuu kyynelin, Vait uljas poves vertyy haavojaan, Niin, kulta, jäimme kurjiks kumpikin.
Niinpä, narri, jälleen lemmin Vastalempeä mä vailla; Päivä, kuu ja tähdet nauraa, Ja ma nauran myös ja kuolen. Tiesi, minne lie tuo huima Tyttö päässyt majoihin; Kiroillen ma sadesäässä Juoksen halki kaupungin. Majapaikast' toiseen tässä Olen päivän hypännyt, Suurisuilta viinureilta Turhaan häntä kysellyt. Silloin nään sun ikkunassa, Ja sa viitot, naurat niin.
Teilt' en virttä pyydä; Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa, Tai hänen asteluaan. Waan turhaan! Luot' ei armahan viesti viihdä Mun korvan' kaipua! peipon liirut untuu Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu Kaikuhun untuvi myös. Päin metsää katson: arkana lammaslauman Palaavan nään pölypilven kesken kotiin; Jos silmään pitkin aaltoja ruskoss' illan Vilkkuvi lokkeja vaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät