United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päättää Hurtta jalon kiistan: »Kun ja kosk' ei riita lopu, siispä siten jaan ma riistan, että tulee täysi sopu: pää ken oli kansan uhman, hänpä päänsä pudottakoon, käsi kenpä tuuman tuhman, kätensä myös kadottakoon.» Parahtavat vaimot, kansa kaikki polvillansa pyytää. Vait on Hurtta voimassansa, kekäleitä silmä syytää. Kääntyy, viipyy vielä tovin, jakaa käskyjänsä muita.
Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman lieska.
Itse puistokin, jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi mennä. Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys: »Mitä nyt on tuleva?»
Häntä ei miellyttänyt tämä penseä kaksinaisuus. Hän olisi tahtonut paljon jyrkempää ja leimuavampaa kaksinaisuutta. Kapinan, uhman ja syyllisyyden veriruskeita ruusuja hän ikävöi, mutta tuta myöskin kaikki katumuksen ja itsekidutuksen skorpionit ihossaan.
Kapinan ja uhman henki, joka Jaanan päätä tätä nykyä piti pystyssä, jätti hänet toisinaan. Silloin itki hän illat pitkät kotonaan ja tunsi itsensä huonoimmaksi kaikista ihmisistä. Hän mietti elämäänsä, sen onnettomia kohtaloita, ensimmäistä tuloaan Helsinkiin ja sitä häväistystä, joka täällä oli kohdannut häntä. Myös kuollutta lastaan hän muisteli joskus.
Niinkuin hän olisi pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää hän rientää miltei juosten keskikaupungille. Siellä hänet tapaa uudelleen raivo loukatun ylpeyden ja uhman raivo: 'olenko minä karjapoika? Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?» »Ei!» Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!
Arbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton ilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän odottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä noita kahta voimakasta esiintyjää. »Tiedän», Arbakes virkkoi ylpeänä, »kuka syyttäjäni on, ja käsitän myöskin, minkätähden hän minua ahdistaa.
Vapaaherrattaren ja Marian läsnäolo vain ja kenties vielä enemmän se väsymys, joka ikämiehen vinhaa vihanpurkausta oli seurannut, pidättivät häntä pojan uhman tähden joutumasta uudellensa raivoon.
Heidän täytyi saada hurmautua näiden töiden tuloksista, joita heidän kansansa olivat olleet kukin tahollaan luomassa, rakentaa torni taivaaseen, vuorten korkuinen, ja ottaa sieltä alas ihmiskunnan onni oli jotakin miellyttävää, mukaansa tempaavaa ja samalla kadehdittavaa tuossa tyydytyksen, ylpeyden ja uhman tunteessa, joka niin usein ilmenee täällä ulkona, missä ihmiset ovat tietoiset tarkoituksistaan, missä ei saamattomuuden ja ahtaiden olojen painostus saata heitä epäilyksiin kaiken turhuudesta.
»Minä tosiaan minä kuulun niihin toisiin, jotka koko pitkän ikänsä heittelehtävät sinne tänne hyvän ja pahan välillä eivätkä usvassa voi löytää tietä. Mitä luonto meiltä vaatii, on meistä saastaista ja synnillistä, ja mitä ihmissäännöt opettavat, näyttää meistä äitelältä ja typerältä. Uhman ja pelon välillä häilymme sinne tänne.