United States or French Polynesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa. Oli pellon kynnännässä, vainion vakoannassa. Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta. Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa, jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta. Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi: häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia! Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa; veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä. Heti heitti kynnöksensä, vaon keskivainiolle; nousi maasta ratsahille, lähtevi kohin kotia luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen! Lämmitä samassa sauna, pian pirtti riu'uttele, missä mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!" Tuop' on äiti Lemminkäisen pani ruoan ruttoisesti syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa. Siitä lieto Lemminkäinen otti ruokoa rutosti; meni saunahan samassa, kävi kylpyhuonehesen. Siellä peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse, päänsä pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi. Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan mäelle, tuo sieltä somat sopani, kanna vaattehet vakaiset, jotka päälleni pukisin, varustaisin varrelleni!" Emo ennätti kysyä, vaimo vanha tutkaella: "Kunne lähet, poikueni? Lähetkö ilveksen ajohon vaiko hirven hiihäntähän vai oravan ammuntahan?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Oi emoni, kantajani! Lähe en ilveksen ajohon enkä hirven hiihäntähän, en oravan ammuntahan; lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni, häissä häilyteltäväni, pioissa pi'eltäväni!" Emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi; epäsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta lähtemästä Lemminkäistä hyvän Pohjolan pitoihin. Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa: "Ellös menkö, poikueni, poikueni, Kaukueni, noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin! Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana." Tuop' on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse! Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä." Tuop' on äiti Lemminkäisen yhä kielteä käkesi: "Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan pitoihin! Monet on kummat matkallasi, isot tielläsi imehet, kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia; ei uros hätäile noita, ei varsin varannekana. Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: mi on surma ensimäinen, ensimäinen, viimeinenki?" Virkkoi äiti Lemminkäisen, vaimo vanha vastaeli: "Sanon surmat syytä myöten enkä miehen mieltä myöten. Sanon surman ensimäisen. Se on surma ensi surma: menet matkoa vähäisen, pääset tietä päiväyksen: tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi. Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto, luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: yöt se hammasta hiovi, päivät kynttä kitkuttavi tulijalle vierahalle, saavalle käkeävälle." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon. Kyllä mä siihen keinon keksin, arvoan hyvän asian: laulan leppäisen hevosen, laulan leppäisen urohon sivutseni siirtymähän, eestäni vaeltamahan; itse sorsana sukellan, allina alenteleime kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse. Oi emoni, kantajani! Sano surma keskimäinen!" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma toinen surma: menet matkoa vähäisen, toki toisen päiväyksen: tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, täynnä kuumia kiviä, palavia paateroita. Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu, sa'an miestä miekallista, tuhat rautaista oritta." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ei ole siinä miehen surma eikä kuolema urohon. Kyllä mä siihen mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin: laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen, sen tungen tulen väkehen, vaivaelen valkeahan, kylpijäksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla; itse siirräime sivutse, tungeime tulen lävitse, ettei partana palane, hivuskutri kurvettune. Oi emoni, kantajani! Sano surma jälkimäinen!" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma kolmas surma: menet vieläki vähäisen, pääset siitä päiväyksen, Pohjolan veräjän suulle, ahtahimpahan alahan: susi päälle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse suulla Pohjolan veräjän, kape'immassa kujassa. Syönyt on sa'anki miestä, tuhonnut tuhat urosta, niin miks' ei sinua söisi, tuhoaisi turvatointa?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Uuhi uunna syötäköhön, rieskana revittäköhön, vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana! Minua on vyötty miehen vyöllä, pantu miehen palkimella, solmittu uron solilla, jotten vielä jouakana suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten. "Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki: suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin, tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi. Sillä siitä selvitäime, pääsen matkani perille." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Et vielä perille pääsnyt! Ne oli sinne mennessäsi matkalla isot imehet, kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata; viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat. Kulet tietä pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle: aita on rautainen rakettu, terästarha teeksennelty maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti, keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla si'elty; heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, pääkehät kähäjämähän, päät ulos, sisähän hännät. "Maass' on toisia matoja, rata kyitä, käärmehiä ylös kielin kiehumassa, alas hännin häilymässä. Yks' on muita kauheampi eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi kujapatsasta, ylös kielin kiehumassa, suin ylös suhahtamassa, ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista sinua." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon. Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella, ja tunnen maot manata, käärmehyiset käännytellä.
Noin puhuvi suuri surma, Aika tauti arvelevi Talon aittojen takana, Mäen alla männikössä: "Kenenpä tapan talosta, Tapanko talosta minnän?" "Jos tapan talosta minnän, Ei tuosta talo hävinne, Naimoiksi nainen katovi, Ori toisen ostamoiksi; Nainen toinen naitanehe, Emäntä etsittänehe, Eleä emännän kanssa, Polvet poikoa piellä, Käsi lasta käännytellä, Niinkun muillaki emoilla."