Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
Silloinpa sointuis yhtehen soittoon laulelot Väinön syntymämaan, silloinpa miehissä työhön ja voittoon rientäisi nuoriso kilpailemaan. Väinämön kantelo, jällehen uusi, raikkahin riemuin helkkyen sois! Hurmaten kuulisi kankahan kuusi, honka ja koivukin korvana ois: Niin joka koittaa kahlehin voittaa, kohta sä niele, pirstaksi lyö! Pauhulla
Palkovenholla Takatalvi Yksinäiset Vanha kantelo Talvikulkuset Muisto syttyy Lieden luona Tule yö! JAURI JA HELJ
Lempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat, vartio äänetön tuo järvien, metsien maan; taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu, kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö, yhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä, päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi; helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet, sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden, kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran, kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks, kumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat, toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan, siks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus.
»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään. »Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.» Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat.
Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu. Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Yhä huokailen, onneton, orjuuttain oli linna ja linnassa impi jos huolisi joku mun huoliain, sois kantelo kaunihimpi.» Hän lauloi näin, hän näkyi näin oli saari ja saaressa linna hän elämän onnesta orvoksi jäi, oli laulu hän Suomen rinnan. Hän suloinen, hän suruinen, hän ijäti itketty, ainoo, jota uneksin ain, jota unohda en, min muisto mun mieltäni vainoo. Me oomme kuin luolassa ahtaassa.
Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa.
Soi kauniisti kantelo sentään, soi kiitosta rakkauden! Uni kaunis, vaikka vain unta, oli kaunis se kuitenkin, ja Eeden on sillekin Eeden, ken jätti jo Eedenin.
Hei, hei, Marathon sekä kaikki, puolesta syntymämaan, synkeän syntymämaan, Kainin ja Aabelin maan iki-itketyn vuoks velisurmain, kuitenkin kultahisen, taattojen, maammojen maan, Rakkaus taivahinen, rajaton, jos voi rajariidat vieläkin ratkoa sen, hei, pojat pohjolan maan! Silloinpa kauniimmin on kaikuva kantelo Suomen, toinen on touko ja maa, myös surun kyynel ja yö. Sankarit!
Päivän Sana
Muut Etsivät