Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. heinäkuuta 2025
Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen löyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän vaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi kaikki ne pois pyyhkäisnyt. Syksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät kauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan.
Kuunnellen Feden laulua taisi Kor parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat.
Oi iltaruskonen, Sanan viejä herttainen, Huokaukset ja kyyneleet Saata hälle multa, Ja jos kuolen ja ruususet Kysyis syytä sulta, Sano: sydän hukkui lempehen. Lakattuaan laulamasta otti Fredrik matkalaukustaan vahapalasen, lämmitti sen rintansa kuumuudella ja alkoi sievästi ja taiteellisesti muodostaa siitä kaunista, hienoa, satalehtistä ruusua.
Vihannalla nurmella muutamia askeleita hänestä lepäsi nuori, ihan impi, suloinen, viehättävä kellertävät kiharat, sinisilmät, rusoposket, ilmeisesti hänen unessa näkemä enkelinsä. Valkeaan hän oli puettu ja helmassa hänellä lummekukkia. Hän oli herennyt laulamasta, katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sitä suuntaa kohden, josta Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt häntä odottaa.
Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa, joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli raivattu taloon. Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.
Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun. Näin saapui murhe se matkallaan myös Tieran mökkihin matalaan. Hän astui saunansa kynnyksellä ja kannel polvella helisi hellä. Kun kukkui kuusessa lintu kumma: Jo Pohjolan neien vei Tuoni tumma. Niin värähti oudosti vanhan mieli, niin kajahti kummasti kannelkieli. »On aika laata jo laulamasta. Jo katosi kauneus Kalevalasta.
Ei tapa kuolleiden noin käydä.» Vastas Oppaani hyvä, yltäin ryntähisin kentaurin, kussa luontoa kaks yhtyy: »Elävä on hän, totta yksin hälle mun kuilut tummat nää on näytettävä, tuo hänet tänne Sallimus, ei huvi. Tään uuden tehtävän ken mulle uskoi, hän saapui hallelujaa laulamasta; tää mies ei rosvo ole, enkä minä.
Moni se kyllä luuli mun suotta itkevän, Ja käski kaiken huolen mun poies heittämään. Vaan kuinka ystäväni mä taian unhottaa? Ei koko maalimassa ole toista semmoista. Nyt laannen laulamasta, virteni lopetan; Sinulle hyvin kaikki käteesi toivotan. Kultani kukkuu kaukana. Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saiman rannalla ruikuttaa; Ei ole ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa.
Nuo runot osoittavat että jos kohta vanha runon mahti nyt oli muuttunut, kääntynyt uusille urille, laannut laulamasta vanhan ajan sankareista, se ei kuitenkaan ollut tykkänään sammunut. Vielä oli runon into jäljellä, niinkuin Makkonen sanoo: "monen poikasen povessa, monen vaimon vartalossa", siten todistaen Suomen kansan synnynnäistä runolahjaa.
Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he ehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen lepoon. Mutta varhain heräsivät he seuraavana aamuna, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä.
Päivän Sana
Muut Etsivät