United States or Benin ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin. Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi. Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa. Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa, laata virren laulannasta, heretä heläjännästä.
»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään. »Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.» Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat.
«Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä, Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan, Ja taaskin yltyy valkea rakkauden, Ja kansanhenk' käy jällehen lietsomaan.
Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki, Ei tunnu pihtien pitämistäkään. Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu, Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on: Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt, Ja kaiku siin' on Väinämön kantelon.
Pian itki ihana laulu, virsi vaimea valitti sydänkaihot, surun tuskat, jotka orporaukan mieltä suvin, talvisin rasitti. Siinä laulun lämmön taika kulki kantelon povesta povehen nuoren neitokaisen, kaihomielen, kultakutrin, jonka siskoset kedolla päätä pientä nyökytellen itki illan kastehelmet.
Tietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa oikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut nuorelle tytölle. Mutta hän kirjoitti tunnelmia "kantelon kielistä, joita kosketellaan kuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat" ja muuta sellaista kaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän surunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo: »Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!» Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään: »En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon, ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!»
Kuten lehtinen värähtää Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä. Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa. Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata! Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle?
Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva. Ja olenhan itse vain vastavirta.
Työs heitä hetkeksi, pohjolainen, Ja muistojen kantelon soida suo! Taapäin viiskolmatta vuotta vainen Nyt katseesi kanssani siirrä, luo! Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen, Halveksittu silloin vielä, vaan nyt vapaa, julkinen! Kansan riemut, kansan surut kertomaan se kelpas vain, Kelvannut ei kerroksihin yhteiskunnan kukkulain.