United States or Kuwait ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se on maailmanpalo, hyvät herrat! Se talo, joka palaa, on mennyt jo menneisyys. Se on synteimme vuoksi, kun hallinnut siinä ei rakkaus, ei henki, vaan hengettömyys. Atlantis, Atlantis! Sun sortua pitää. Mut kenties Sun haudallas haavehet itää ijankaikkisen rakkauden, kauniin ja urheen, kun olit oma uhris ja mielemme murheen. Hyvät herrat ja kaunihit naiset!
Elo särmäkäs, karkeasyinen vei haavehet hienoiset, peräpohjolan tunturituulet hyys tuntehet terheniset. Iva ilkeä turmeli mielen, kun pilkaksi kaikki se löi elon nautinto hengetön, ontto poven surkean-tyhjäksi söi. Mihin sai multa herttahat hetket, sitä, koito, mä tiedä en pian onko jo aikani tullut, kuinka saisin mä tietää sen?
Minä myöskinkö kerran se lemmin Ihanaisinta immyttä maan, Hänen suutelin ruusuista suuta Kuin äityet lapsuttaan. Tavottaissani taivahan kaarta Olen uupunut voimiltain, Minä hulluhan autuutta hourin, Utuhienoa onnea hain. Elo särmäkäs, karkeasyinen Vei haavehet hienoiset, Peräpohjolan tunturituulet Hyys tuntehet terheniset.
Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva. Ja olenhan itse vain vastavirta.
Jos tehtäis tölli me sinne ahon laitahan, alle puun, ja illat istuttaisi siellä valossa valjun kuun. Siell' istuttaisi me illat, huu, talviset illat nuo, kun mökkiä kinokset kiertää ja haavehet haamuja luo. Sinä polkisit rukkia pientä, minä verkkoa kutoisin, ja joskus, viikkojen päästä, tulis vieraskin töllihin. Joko pelkäsit etelän perho?
Uros vitkaan vastasi: »Tiedän sen, myös että en ikuisuutta ma löytäne juhlista jumalien, siks koitan nyt tapaa uutta: ma tunnustan haavehet haavehiks, ma aion nyt iloita ihmisiks, siell' yhtyä kesti-ystäviks, missä mielen ei rauhattomuutta.» Luo läksi hän Tirynsin valtiaan; sai vastaan-oton hän hyvän, isännältä sai sanan iloisan, emännältä katsehen syvän.
Maineen tähden, laakerin vuoksi kuumana veremme hiekkahan juoksi. Eespäin miehet kuoleman teitä: kateiset vuossadat katsovat meitä! Sun pettää pilven punerrus ja kevään kukkatarhat ja aallon kuulto, kimallus ja haavehet ja harhat. On pinnan kiilto hetken vaan, mut totuus iäst' ikään. Luo katsees kiveen harmajaan, ei siinä muutu mikään! Pois ota silmäs verkalleen, pois käännä maailmasta!
Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa, näin nähdä eessään Luojan ryytimaa, sen kukkaa kaunehinta rakastaa ja sentään mennä pois kuin merten tuuli; mut mua jos Sa joskus muistanet, mun varmaan erheitäni muista et, vain harppuniekan orvot haavehet: ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.
Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika, viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään, ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon, venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin, annahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli, ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan, ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös.
Niin tule ja kultaiset haavehet me taomme kultatöiksi, me taomme ne miesten miekoiksi ja sorjiksi sotavöiksi. Ja otamme Hiidestä orhit nuo, ne korskuvat, kiiltokarvat heil näillä varsoilla ratsastaa vain valiot ja harvat! Pois alta nyt ihmiset ahnehet! Sylis aukaise maailma saita! Kun Hiiden keisarit kulkevat, niin aukee joka aita. Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli.