Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. heinäkuuta 2025
Hän koski kantelon kieliin. Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt. Ne Karjalan miesten mieliin kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt. Ja Karjalan kansa nousi. Taru tuo on tunnettu teille kai? Teräs välkähti, viuhahti jousi. Jo pajari haljakan verisen sai. Mut suur' oli pajarin suku. Kautta korpien kostoa huudetaan. Ja sotalaumojen luku yli samosi kaunihin Karjalan maan.
Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo: »Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas, ja laulaos vanha laulu näin pyytävi nuoret maas.» Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan, kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Sitten tulvasi vähitellen, ikään kuin kukkien tuoksut kevät-aamuna, ihana, puhdas sävel-virta, vuoron kohoten ja laskeutuen, se tunkesi äärettömän suloisena ja viehättävänä aina sydämmen sisimpään soppeen, joten olisi saattanut luulla enkelin koskevan kantelon kieliin.
Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan. Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin Riemua näytelmäin ääneti katseli hän; Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski, Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas. Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään!
Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole teissä soittajata, tuokatte minulle soitto kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen nenähän!" Saip' on kantelon käsille, soiton alle sormiensa; tuota käänti, tuota väänti, tuota sormin suoritteli, eikä soitto soitakkana, ei ilo iloakkana.
Huoneen ulkopuolella hän jo kuuli kantelon soivan.
Näki kantelon kulossa, sävellippahan setänsä sit' oli kauvan kaivannunna, etsinyt ikävät illat, talven pitkät puhdehetket, hoivoa halaten, orpo, sydänhuolten huojennusta. Nyt sen vihdoinkin tapasi surun suurimman ajalla.
Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa raakuuden valta, vaikka voimaton, kun hälle heleämmät henget haastaa, soi kielet kaunihimman kantelon, hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa, hän tulee ylvään itsetuntohon: barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos, ei Agamemnon eikä Menelaos.
Kevät tenhovi... Kokonaan Joudun uutehen maailmaan: Näen haltiat kukkasissa, Puiden oksissa huojuvissa Sinipiikaset salolla, Veessä Vellamon neitoja, Päivän impyet hohtavilla Rusopilvien reunamilla. Näen, kansani kallehin, Kevätpäivinäs sinutkin; Lapsi-aikasi lauleloita Kuulen vienoja, ihanoita. Nautin soidessa kantelon... Vaan se lyhkäinen hetki on.
Ja kun he työnsä vaivoista väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset tunteensa tulkitsee.
Päivän Sana
Muut Etsivät