Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 13. toukokuuta 2025
HIPPO. Kullervo, minun suvaitse Soiton kielillä sotia, Loitsun hengessä helistä Täynnä ilmat innostusta, Kunnes tenhosa tärinä, Puissa, pilvissä kohisten, Viuhkinalla, vauhkinalla Hurmannut on joukkoasi, Voiton vimmalla rajulla Sitte soittoni soristen Riutukohon miekat soivat. KOTRO. Tuo on mielehen jumalten, Sit' elä häneltä kiellä. KULLERVO. Muuhun et kykene, soita.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo: »Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!» Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään: »En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon, ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!»
Viel' on raskas Herran vitsa, Tauti päälle painavainen, Kaikki tässä kappelissa, Joitten joukossa minäkin Olen saanut outo olla, Parvessa parasna miesnä, Kaikki on kattoni kulunna, Kaikki pääni paljastunna; Ei ole soittoni soreat, Eikä kuulu kanteleeni, Nyt ei kanna köyhän koppa, Pää paljas puhua paljon, Suru soittoni hajoitti, Katkoi kielet kanteleeni.
Ja polvillani puristin minä matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä jonkun hengiltä kuristaa. Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta sähkökellosta tuolta käytävän päästä. Jahah! vahtimestari! »Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.» Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole ikävä lähteä kotoani?
Mutta minä en tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien pilvien sekaan, jotka säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että venäläiset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan nälkäinen vanki Yrjö Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija. Väkevä minä olinkin sinä hetkenä.
»Niinkö luulet?» »Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota osaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on soitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.» »Millä tavalla sitte?» kysäsi Elina kummeksien. »
Kun Torger oli päässyt matkalle Karin kanssa, sanoi hän: nyt minä olen soittoni soittanut, Kari, nyt on poikani sitä alottava. Nyt minulla ei ole muuta tehtävää kuin että laskeun kuolemaan. Kolme vuotta oli Jon koulussa ulkomaalla. Hänen vanhempansa saivat häneltä usein kirjeitä, ja silloin oli juhlapäivä tuossa pienessä pirtissä kosken yläpuolella.
Sumu esti minun pääsemästä oikeaan aikaan perille. Ja oli kait tarkoitus se, että minä olin liika vanha ja että poikani pääsisikin oppimaan. Mutta kallista oli minulle sinun soittosi sillä kertaa, ennen minä luulin olevani mestari, vaan sen päivän perästä oli minun soittoni paljasta renkutusta ja hapsutusta.
Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat koirat ja vierahat syövät, kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki, aivoissa ahtaus, sydämessä hanki, sulleko soisi nyt soittoni kieli? Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.
Allit mulle palkan maksoi, Sorsat soittoni sovitti; Antoi allit armautta, Suloutta sorsat antoi, Rastahaiset rattoutta, Ilman lintuset iloa. Tuli sitte aika toinen, Aika entinen aleni, Vei sorsa suloutensa, Alli armahan elonsa, Rastahaiset rattouuen, Ilman lintuset ilonsa, Jäivät leikkini leholle, Ajat armahat aholle, Ilot kaikki kankahalle, Laulut laksohin katosi.
Päivän Sana
Muut Etsivät