"En, en tahdo; mene matkaasi!" "Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat silmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin pääsen rauhaan!"
Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, koska koppoi neien nuoren Simo Hurtta, huono miesi, itketti ihalat silmät hukan-hurja-silmillänsä, puikutti punaiset posket karhun-karva-poskillansa, sorteli soreat hapset kotkan-kouru-kynsillänsä, riudutti ripeät rinnat kyyn on kylmällä povella.
Meni metsähän kesolla, Lintu lauleli lehossa: »Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuet ummiskengät, Sekä pasmakat paremmat.» Neito vasten vastaeli: »Jos saisinki toisen sulhon, En mä saa sinä ikänä, En omoa kullaistani». Kant.
Neljäs kohtaus. CHRYSEIS yksin. Sitten ANEMOTIS. CHRYSEIS. Sentään sankari olet sa, aivan kuin Akilles, synkkä, murtava mustoa haveuta, myrskyn kieltä käyttelevä. Taas kuin Paris, taikamieli, lemmen leikkien kuningas. Kummallista! Kreikan urhot, Attikan sankarit soreat, joita ennen ma ihailin, kaikki heitin.
Viel' on raskas Herran vitsa, Tauti päälle painavainen, Kaikki tässä kappelissa, Joitten joukossa minäkin Olen saanut outo olla, Parvessa parasna miesnä, Kaikki on kattoni kulunna, Kaikki pääni paljastunna; Ei ole soittoni soreat, Eikä kuulu kanteleeni, Nyt ei kanna köyhän koppa, Pää paljas puhua paljon, Suru soittoni hajoitti, Katkoi kielet kanteleeni.
Tuo oli seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi rautaista rahia, hope'ista huolitteli, kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla. Astui Annikki ovelle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, tao sormukset soreat, kahet, kolmet korvakullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat, niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!"
Hän tarttui kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.
Kultakangas kätkemähän, Itki vuoen, itki toisen, Ja itki ikänsä kaiken; Pois itki ihanat silmät, Kasvon kaunihin kaotti. Meni metsähän kesällä, Lintu lauleli lehossa: "Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuvet ummiskengät, Sekä pasmakat paremmat."
Gottlund ei ole yhtä merkillinen runoniekkana, vaikka hän onkin kirjoittanut niitä paljon, kuin muuten suomalaisuuden tienraivaajana; sievimpiä ovat 1831 Otavassa painetut Paimenlaulut. Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväillä; Kaikk' on soreat, Kaikki koreat, Kaunis on kedoilla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään.
Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen. On sillä paikat soreat. Mutta silmät koleat. On sinulla ennen ollut parempia. Kuka? Anjakin. Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka: Ja mikä muka tällä on vikana? Kuinka vanha jo liekään. Ei sen iästä, kun on muuten hyvä. Onko hyvä? Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän. Minä en raivoista.