Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Viljast' tullut, pikku rukka, läpi viljamaan; on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan. Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan. Jos sun, kukka, kohtas Jukka, viljaan hiipien! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, liekö nähnyt ken? Jos sun kukka, kohtas Jukka tullen läpi haan! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, käynkö kertomaan?
Hän oli ainiaan yhtä hyvä, yhtä hyvää tarkoittava ja yhtä oikeudentuntoinen. Milloin hän joskus oli osallisena meidän maatamme koskevissa neuvotteluissa, näkyi hänessä kyllä harrasta suomalais-isänmaallista henkeä, mutta hänen suuri kohteliasuutensa ja hyvyytensä voittivat hänen lujuutensa. Hänen tahtonsa teräs, joka ei ollut koskaan ollut parasta lajia, oli nyt jo pehmennyt.
Kerttu sinua Ma lapsuudestan' asti rakastin... Nyt onnelliset jälleen olemme. Et jätä enää koskaan minua. Mun luoksen', armas, jäät sa ainiaan Ja olet mulle kallis lohduttaja! Tuo ikävä vaan oli unelma! Nyt vihdoin heräsin ma keveällä Mielellä, siitä iloiten kuin kaikki Vaan oli tyhjää, perätöntä unta! Voi! Olipa tuo raskas unelma! Oh! Oh! Sa haaveksit, Mun täytyy mennä.
Se ei käy laatuun tytöllen. Hän lumottuna vieläkin Samalla niityll' ainiaan On kiintyneenä jaloistaan. Näin hänet siellä eilenkin. Mut kunhan täst'ees tyttönen Käy käsineittä, kengittä Ja avopäisnä niityllä, Ja tuuli silloin käännäksen, Niin taas se tyttö vuorostaan Muuttuupi silloin ruusuksi, Ja Verna Roosa vapaaksi Jo pääsee lumouksestaan. Niin vaarallista tyttöjen On hatutta ja harsotta.
Ja kunnianaan pitää näin, Kaikk' esteet alleen nöyristäin, Kohota yhä valoon päin. Kuink' olet armas, herttainen, Vihannan saaren neitonen, Sa meren kaunis tyttö! Opeta meitä ainiaan Sun laillas valoon nousemaan Ja toivoss' yhä kasvamaan! Maamme kirja 1878-1005. Sen miehen kehnoks sanon vaan, Jok' ei voi hoitaa purjeitaan, Vaan rannall' on ja kalpenee, Kun merell' aallot pauhailee.
Seuraa onni oivallinen Häntä askareissa ainiaan; Tuosta yksi haasteleevi: »Velhon keinot kyllä tuntee hän», Toinen taasen todistaavi: »Usein hartaasti hän rukoilee.» Mutta vaihka valtiasna Katri emäntänä elelee, Ei tok' käyskel kempaellen Turulla hän mailman turhuuden. Kainona hän käyskeleevi, Kasvohilla rauhan kirkkaus, Kuni katsahtelis silmä Aina valkeuden enkeliin.
SAKEUS. Mutta ole onnellinen sinä! LEA. Iloinen ja onnellinen ainiaan, veljemme rakas! ARAM. Onnellinen, ja viimein kuollessasi autuas! ARAM. Onnea sinulle toivon, kaikesta sydämestäni toivon sitä. LEA. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste! SAKEUS. Jalosti lausuttu, mun tyttäreni!
MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi, Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun, piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.
Miksi mustalla murheen hunnulla luonto tässä verhoaa? Miksi kellot kumajaa, kaipaavasti kaikuaa? Miksi soipi Suomen kannel suruisasti näin? Siksi seisoo surun saatto kalman kartanolla nyt, Kun on meiltä miehistämme surman saaliina sortunut, rakas, hellä Eliaamme mennyt. Siksi soipi Suomen kannel surun virttä haikeaa, Siksi hylkää sydämemme murheen tunteili' ainiaan.
Aleksei nousi kehottaen: »Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.» »Vai levolle!» ihmetteli Ivan. »En, minä en lähde levolle, minä tahdon huvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu ainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun korvissani kuin »armoa!» Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin »armoa!» Näetkö tuota pitkää varjoa!
Päivän Sana
Muut Etsivät