United States or Macao ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja ruutujen takana talvinen maa niin vienosti hämärtäypi.... Lumikukkaset kasvavat akkunaan, tarun haltia tanhuita käypi.... Sano, mummo, miks silmäsi välke on lauha kuin lapsosen? Usein laskevan päivän rusko on nousevan kaltainen. Sano, mummo, miks äänesi helke niin lämpöisen läheltä soi? Usein muiston ja toivon virsi yht' armaasti soida voi.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat. Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa, vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin. Päivyen koi Laski jo, kullaten pilvet. Hehkuen hohtaa taivas, maa. Säihky-aallot, loistoisat liekit, Hattarain helke vapaa tää, Min lausutte, oi?
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain, hymyn huomasin hyytyvän huulillain, ei käynyt leikki, ei käynyt työ, yli sieluni lankesi ikuinen yö. Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut! Taas kukkivat tuntehet tallatut, taas lyö läpi rintani elämän helke, käy unhotus murheen ja unien välke.
Verkalleen pois vanhus vaelsi, Hoipuroiden pitkin polkua; Mielessänsä mietti kuitenkin Päiviin kultaisihin tuloa. Niin hän synkkään laaksoon ennätti. Kun Nadeschda hänen kulkevan Keksi, seuras häntä silmiinsä, Kunnes koivulehtoon katosi Ukon nutun vilaus viimeinen. Kun hän oli laaksoon kadonnut, Neito vielä hänen kulkuaan Kuuntelehti, kunnes viimeinen Helke kaihtui päivän tyyneyteen.
On siinä kuin laulua auvojen kuoroin, ja käy kuni plektronin iskut vuoroin, kun Foibos Apollonin soitto soi; on ilmassa helke, on töminä maassa, kentaurit tannerta polkevat haassa, ja menaadit puistossa karkeloi. Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy, jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy tätä pappissäätyä arvoisaa.
Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen; Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan. Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Huipulla Phyleen vuoren, Ylvähän, valkeapään On astunta vaiennut urhon tään, Ja hiljennyt aatos on huima, Ja tyyntynyt tunto on tuima Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren. Glaukopis jättävi armahansa, Ja jumalat meidät vainossansa, Mut yhäti vierillä virtojen Soi helke laulujen hopeisten, Yölintu valveille kutsuu kuun, Ja mettiset kiitävät karkeluun Luo lehväin vihreän viinipuun.
Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton, Siit' aina on mieleni rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla. Ei vakainen huounta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien välke.