United States or Saint Barthélemy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii, Atalantta hälle murheisena lausuu, Nimensä ja kohtalonsa kätkien: »Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni, Onnettoman pakolaisen anomus. Suo mun ajan viipyä sun kattos alla, Suo mun nauttia sun tules lämmintä Ja sun leipääs syödä.
Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi, Heitti kartanons ja tavaransa kaikk' Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta, Suosiossa valtijaansa korkean, Emäntänä linnassansa hallitseevi. Kaunis oli neitonen Helvetian, Ruhtinaattarien oli hänen haamuns, Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö, Korkea ja kelmee.
Atalantta heitä tervehtii, Mutta ilon sädettä ei silmä anna, Eihän siirry hänen otsaltansa yö. Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin: Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa. Mutta valtiatar linnahansa astuu: Rakennetaan juhlallinen atria, Tyhjennetään toivon kultahiset maljat, Muistot unohduksen virtaan manataan. Toki synkeänä miettii Atalantta, Juhla hiljaisena jymisee.
Tienon Onnetar ja ilon antaja, Kaikkein turva armahin oil Atalantta, Linnan emäntäinen antelias ain. Kovan onnen koito hänen portillensa Millonkana turhaan kolkuttanut ei; Portti aukeni ja ravinto ja suoja Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista. Itse antoi ihanasta kädestänsä Aina antimensa nainen ylevä; Katso: usein lahjojansa jakellessa Likentää hän murehtivan pienoisen Polvellensa hellästi kuin oma äiti, Luoden kauvas katsantonsa riutuvan. Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin, Niinpä koska linnan tummas pylvästös Laulu heleänä kajahteli ympär. Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi, Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta Etähällä, seljäs ruunan korskean, Pukimessaan kuni linnan impi ennen; Häntä seuraa uros, harmaapartanen Paimenukko; aasiansa kannustaavi. Sillon vastaan joukko rientää riemuten, Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.
Mutta linnan kohotessa ympärkäy Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen: »Tulkoon Atalantta, nainen kunnian, Ottamahan omaksensa uuden linnan; Tulkoot hänen uskolliset palveljans!» Kaikkialle käsky tämä armas ehtii, Kaupunkeihin, kammiohon paimenen Ylähällä tunturil; ja valmihiina Seisoo uusi linna Unterwaldenis.
Mutta kiiriipä jo sama aurinko Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä Atalantta ikävyyden niitulla. Mutta eihän enään kyynel vuoda Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä; Katse yhtiälle yhä tuijottaa. Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi Jalona ja huoletonna eteenpäin Vakavilla askeleilla.
Yössä tummas harhaeli Atalantta. Löysi viimein valjetessa koillisen Laakson varjossa hän tuttavien huoneen; Toki turhaan tälle ovelle hän löi. Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon: »Kieltää meitä avaamasta oveam Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka, Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt, Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.» Siitä huonetta hän toista läheni, Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen Humajavan kuuli yössä kulkija. Vielä kohden majaa kolmatta hän astui, Astui huoneheesen; mutta katsannot Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen: »
Neito Atalantta, Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä. Tehnyt oli isä voimallisen työn: Karkoitti hän Itävallan istuimelta Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan; Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon, Kantamahan majesteetin kruunua.