United States or Rwanda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut. Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön. Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä.
Hänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut karsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä, juonteet jokapäiväiset ja karkeat tuon "omituisen" tytön. Tyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä palmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni.
Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat vyöryivät hänen otsaltansa.
Hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän edestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa on kova työ. Wapulla oli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta, seisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti auringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi hi'en hänen otsaltansa.
Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee. Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa.
Hänen tunteensa nousi tätä tekoa vastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!... »Minä en voi ... minä en voi», huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa. Mutta kuningatar penäsi vastaan: »Se täytyy saada irti...» »Niin, mutta sen huomaa jokainen...» Kuningatar hymyili ivallisesti: »Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan!
Tuskin olin sen asian saanut esitellyksi, kun kamarin owi aukeni ja pikku Kerttu astui saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun synkät pilwet ja uusi arwaamaton walo oli kullannut hänen kauniit, waikka muutoin lakastuneet kaswonsa. Hän oli tietämättäni kamarin owipielessä istuen pitänyt owea wähän raollansa ja siinä kuunnellut kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa.
Sitte meni hän horjuvin askelin vuoteellensa, painautui siihen ja veti peitteen päänsä ylitse, kuivasi tuskan-hien otsaltansa ja odotti tosin levollisemmin kuin ennen, vaan kuitenkin jännitetyllä odotuksella, lopullista pelastustansa noista luulluista hirtehisistä.
Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu, aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten vuoskymmenien pituutta.
Se oli kova kamppaus, lausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, kova kamppaus ... minä lankesin syvään ... minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi ... mutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä... Minä muistan, että te minun piennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani olin, mutta minä pelastuin ... rukoilkaa nytkin!