Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. kesäkuuta 2025
Ma kysyin: »Miks itket sa ihana, sorja?» Sa vastasit: »Oon pahan maailman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.» »Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!»
Jo nyt kosto koitti sullen, surmattu on Vorna julma.» Huusi vastaan hurja vaimo. »Todeksi en tuota usko, vielä elää urho aimo, punertaa kuin päivän rusko!» Näytetähän Vornan miekka: »Totta tunnet tapporaudan? Ruskottavi rannan hiekka, miss' on sorja saanut haudan.»
Monta on multa jo riistänyt pois hän kuulua poikaa surmaan suistaen tai meren saariin kaupaten kauas. Kahtapa nytkin, kaupunkiin väen tultua turvaan, kaipaan, poissa nyt on Polydoros, on sorja Lykaon, saamani ruhtinatar-aviostani Laothoesta. Vankina jos ovat viel' elon ilmoill', irti ma heidät lunnahin ostan; on kultaa mull', on vaskea kyllin, Altes kuulupa myös kosolt' antoi tyttären myötä.
Emme ole häntä ilman syytä edellisessä luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla. Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä. Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen poskillansa.
Kuin silmät sen ei aamutähti loista, solisi sorja, enkel-kirkas kieli näin mulle suloisesti, hiljaa haastain: 'Oi sielu seijas sa mantovalainen, min maine vielä maailmassa soipi ja soipa on maailmanloppuun saakka, mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa nyt astuessaan vuorta autiota, niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;
Kuin silmät sen ei aamutähti loista, solisi sorja, enkel-kirkas kieli näin mulle suloisesti, hiljaa haastain: 'Oi sielu seijas sa mantovalainen, min maine vielä maailmassa soipi ja soipa on maailmanloppuun saakka, mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa nyt astuessaan vuorta autiota, niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;
AINA. Ai, Liisa! enpä usko ensinkään, Ett' ompi laita niin, kuin lausuu hän; Mutt', Liisa, muistatkos sa sitä vielä Kun olin kaupungissa vaarin kanssa? Kuin kaunista, kuin kultaist' oli siellä! Ja Suomi kuin on sorja luonnoltansa! Tienpuoles' oli koivupuut niin koreat, Ja lehdot somat, niittyset niin soreat! Kaikk' oli niinkuin kukkatuoksu ois Maanpinnan kaiken siellä kattanut.
Aina sorja Suomen kieli Kaikukoon sun huuliltais, Asukoon Suomen mieli, Laulaja, sun rinnassais! Suomen laulu. Kuule, kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu: Suomi laulelee! Suomi laulelee! Kuule, hongat huokaileepi, Kuule, kosket pauhaileepi: Suomi laulelee! Suomi laulelee! Katso, jäät kuin pohjasessa Välkkyy päivän paistehessa, Suomi laulelee! Suomi laulelee!
Tähdet syttyi taivahalle, syttyi iäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: »Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, iäinen vain ihmishengen kaipuu.» Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
Ei viulu-Aapran virret vieri Nyt lailla hyppysoitelman, Ja laulu nuorten metsämiesten On sävel surun haikean: On parvest' uljain miehentoivo, On ylkä sorja sortunut. Hän, jonka luoti karhun löysi, On kylmäks aivan kalvennut. Siin' äiti istuu kyynelsilmin Pään luona poikavainajan, Ja isä, vailla lohdutusta, Myös sortuvans' sois hautahan. "Miks omiaan ei syksy riistä, Vaan kevätvesat katkaisee?
Päivän Sana
Muut Etsivät