Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 2. marraskuuta 2025
Mutta me pojat, me uskalletaan lyödä miekka pöytään ja sanoa: siin' on rauta, mutta mies on täällä! JOUKOSTA Hyvä, hyvä! Naurua ja pakinaa. Isäntä tuo haarikat. KOLMAS Hei, terveeks pojat! Oli mitä oli, mutta meistä se nyt riippuu Mervian tulevaisuus! Juovat innostuneesti. Laulavat: Heliheli, heliheli, heliheli hei! Vuorilla nuoria poikia suoria, heliheli, heliheli hei!
Malmi, marmori mahtava, nyt mua kuulkaa! Kuule myös, sinä vaskivuori, kussa Hiisien vasarat kalkkaa! Rauta, nouse nostamatta! kivi, seininä kohoa, linnaks muodostukaa kauniimmaksi kuin Kypron linna, kukkien keskelle jättien luoma! Nouse seinä! Kohoa katto! Muodostu muuri! Luonnon tyttäret, Luonnottaret, kaikki kauneenne tänne tuokaa! Ilman kirkkaus! Veden terveys! Maan rikkaus! Tulen loisto!
Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys, lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän. Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia.
Ahti poika, aino poika, lieto poika Lemminkäinen aamulla ani varahin, aivan aika-huomenessa astuihen alusmajoille, läksi laivavalkamoille. Siinä itki puinen pursi, hanka rauta haikeroitsi: "Mi minusta laatimasta, kurjasta kuvoamasta! Ei Ahti sotia soua kuunna, kymmennä kesänä hopeankana halulla, kullankana tarpehella." Se on lieto Lemminkäinen iski purtta vanttuhulla, kirjasuulla kintahalla. Itse tuon sanoiksi virkki: "Elä huoli, hongan pinta, varpelaitainen, valita! Vielä saat sotia käyä, tappeloita tallustella: lienet täynnä soutajia päivän huomenen perästä." Astuvi emonsa luoksi, itse tuon sanoiksi virkki: "Et nyt itkene, emoni, valittane, vanhempani, jos menen johonkuhunki, suorime sotatiloille. Juohtui juoni mieleheni, tuuma aivohon osasi kaatakseni Pohjan kansa, kostoakseni katalat." Emo estellä käkesi, varoitteli vaimo vanha: "Ellös menkö, poikaseni, noihin Pohjolan sotihin! Siellä surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi." Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä, lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi? "Onpa Tiera tieossani, Kuura kuulemaisissani! Siitä saanen miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi." Kulkevi kylitse tuonne, teitse Tieran kartanohon. Sanoi sinne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Tieraseni, tiettyiseni, armaiseni, ainoiseni! Tokko muistat muinaistamme, entistä elämätämme, kun ennen kahen kävimme suurilla sotatiloilla? Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa; ei ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen urosta; ei ollut sitä urosta eikä miestä melkeätä, kuta emme kaatanehet ja kahen kapistanehet." Iso päätyi ikkunassa keihäsvartta vuolemassa, emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa. Virkkoi iso ikkunasta, emo aitan kynnykseltä, veljekset veräjän suusta, sisarekset sillan päästä: "Ei Tiera sotahan joua, Tieran tuura tappelohon! Tiera on tehnyt kuulun kaupan, ikikaupan iskenynnä: vast' on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän; viel' on nännit näppimättä, rinnat riuahuttamatta." Tiera päätyi kiukahalla, Kuura uunin korvasella: jalan kenki kiukahalla, toisen pankon partahalla, veräjällä vyöteleikse, ulkona kävysteleikse. Tempoi Tiera keihä'änsä; ei ole keiho suuren suuri eikä keiho pienen pieni, keiho keskikertahinen: heponen sulalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä. Sylkytteli keihoansa, sylkytteli, nyrskytteli: sylen syöksi keihäsvartta peltohon saviperähän, nurmehen nukattomahan, maahan mättähättömähän. Työnti Tiera keihä'änsä Ahin keihojen keselle, sekä läksi jotta joutui Ahille soan avuksi. Siitä Ahti Saarelainen lykkäsi venon vesille kuni kyyn kulon-alaisen eli käärmehen elävän. Läksi luoen luotehesen tuolle Pohjolan merelle. Silloin Pohjolan emäntä Pakkasen pahan lähetti tuolle Pohjolan merelle, ulapalle aukealle. Itse tuon sanoiksi virkki, sekä käski jotta lausui: "Pakko poika pienokainen, oma kaunis kasvattini! Lähe tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan! Kylmä veitikän venonen, pursi lieto Lemminkäisen selvälle meren selälle, ulapalle aukealle! Kylmä itseki isäntä, jää'ä veitikkä vesille, jottei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä, kun en pääsne päästämähän, kerinne kehittämähän!" Pakkanen pahansukuinen ja poika pahantapainen läksi merta kylmämähän, aaltoja asettamahan. Jopa tuonne mennessänsä, maata matkaellessansa puut puri lehettömäksi, heinät helpehettömäksi. Sitte sinne saatuansa meren Pohjan partahalle, äärettömän äyrähälle, heti yönä ensimäisnä lahet kylmi, lammet kylmi, meren rannat rapsutteli; viel' ei merta kylmänynnä, aaltoja asettanunna. Pieni on peiponen selällä, västäräkki lainehilla: senki on kynnet kylmämättä, pää pieni palelematta.
Nyt tohtori katseli syrjistäkin päin Tapanin silmää joka puolelta niin vakavasti että tuskin hengittikään. Mutta viimein hän heitti pois, huokasi syvään ja sanoi: "Tällä kerralla emme voi enempi tehdä kuin mitä olemme tehneet. Se kuuma rauta on teräseen tehnyt vian, jota ei saa muuten pois kuin leikkaamalla.
Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta riksistä voitte myydä sieluni. Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi.
Karthagon naiset eivät ainoastaan antaneet jalokivensä ja koristuksensa kaupungin piiritystilassa ollessa, vaan viime hädässä leikkasivat he vielä hiuksensakin joustenjänteiksi. Unkarin ja Puolan naiset möivät maansa ahdistustilan aikana jalokivensä ja hopeansa kantaen rauta- ja lyijykoristeita.
Pohjoisessa oli pitkä matala niemi, jonka nimi on unehtunut mielestäni. Illan valaistuksessa sillä oli ollut sama harmajanviheriä väri kuin muillakin niemillä, vaan nyt pimeän tullessa se vähitellen sai himmeän loiston aivan kuin jäähtyvä rauta.
"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat." Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja "rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.
Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä. Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla. Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.
Päivän Sana
Muut Etsivät