Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
Nathan: En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö jo luonas ollut; tutki en, sua eikö yllytä muu epäluulo tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin NATHAN. Mi epäluulo? SALADIN. Sen oon arvoinen. Suo anteeks, vaan mik' auttaa! Tunnustaa mun täytyy vain: juur' aioin... NATHAN. Ethän samaa minulta pyytää vain? SALADIN. Niin aioin. NATHAN. Niinhän tulemme autetuiksi kumpikin!
Niin Antonius, tuon velhon jalo uhri, Haritti siipiään kuin kärväs sorsa. Paeten jäljestä, kun kuumimmillaan Juur' oli taistelu. En herjatyötä Moist' ole vielä nähnyt; noin ei ole Kokemus, kunnia ja miehuus koskaan Häväissyt itseään. ENOBARBUS. Voi meitä, voi! CANIDIUS. Merell' on henkiheitoss' onnemme Ja uupuu surkeasti. Kaikk' ois hyvin, Jos päällikkö ois ollut entisellään.
Toisess' armaat häät, ilojuhlat juur' oli: soihduin morsio saatettiin läpi kaupungin, heleästi 492 helkkyi ilmoihin häälaulu, ja jäi talo taaton; nuoret kiepuen karkelivat, kisatanterehella huilut pauhaten soi, kitaratkin; kaikk' ovihinsa karkasi ihmeissään, ihaellen naapurinaiset. Vaan torill' oikeutt' istuttiin, väki kooll' oli taaja. Hengensakkopa siell' oli riitana.
SITTAH. Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen he sanoo häntä. Koko kaupunki kohisee sitä, mit' on aarteita ja kalleuksia hän kanssaan tuonut. AL-HAFI. Jos on siis Nathan Rikas palannut, niin varmaan Nathan Viisas myös. SITTAH. Siis mitä, jos häntä, Hafi, ahdistelisit? AL-HAFI. Ja miksi häntä? Lainatakseniko? Te tunnettepa hänet! Kellekään ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.
Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota, lupauksen arvo kallis, jos sen laatu niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut. Liitossa ihmisen ja Luojan aarre tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon, se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla. Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais? Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit, hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.
Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun! Lontoossa 12/6 1890. HUUTOLAISTYTT
Ehti jo Idan luo, puropursuvan, riistavarinteen, kuss' oli Gargaronin laell' alttari hällä ja lehto. Seisottain hevot siin' isä ihmisien, jumalainkin päästi ne valjaistaan, sumupilveen verhosi saakkaan; 50 itsepä harjanteelle hän istui mahtajariemuin, linnoja Ilionin ja akhaijein laivoja katsoi. Juur' oli leiriss' eineellään hiuskaunot akhaijit, joutuen söivät, syötyä koht' asut ottivat ylleen.
Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen, veri takkihin tahmettuu, hänen näit' vain vaivalla seuranneen, kun kiiruhti joukko muu. Yhä Lotta se silmänsä häneen loi, kuin äiti lapsehen loisi, ihan kuin joka tilkan, min muille soi, juur' aikonut hälle ois. Mut kun yhä raukeni raskaammin, suru-unten painama pää, eip' eukko malta, jo kutsuukin hänet luo, nimen äännähtää.
Ei ole outo vieras, veli on, laps samain vanhempain, tuo suojaton, tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen. Se veli hälle, veljesjoukostaan ol' isän kartanossa kasvajoista, juur' ollut rakkain entisaikanaan, nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.
Hän vaiti on, mut kysyen Hän minuun katsahtaapi. Ja elämäni taistelut Mä kaikki kerron hälle, Ja tarkkaan kuollut kuuntelee Ja hymyy elämälle. Hän riemuilleni riemuitsee, Ilosta silmät loistaa: Ja usein huolet synkätkin Katseensa hellä poistaa. Hän toiveistani innostuu Juur' entisellä lailla, Ja punan luulen näkeväin Kasvoilla kalvakkailla.
Päivän Sana
Muut Etsivät